Hän oli miellyttävä, kalpea, nuori mies. Se ei hänessä ollut miellyttävää, että hän oli kalpea, vaan se, että hän tuli ovesta sisään semmoisella katsannolla kuin Hamlet pääkallolla, ja astui intomielisillä askelilla Julian eteen, nosti hänen kätensä huulillensa ja piti sitä siinä kauan, ehkä pitäisi sitä vielä nytkin, ellei Julia olisi puhutellut häntä ja tarttunut hänen käteensä.
— "Vaivaako teitä jotain, Kálmán, koska olette noin murheellinen?"
— "Murheellinen olen, se on totta", vastasi runoilija; "niinkuin Leviathan, joka kävi iloisessa enkeliseurassa ja jonka otsaan jo oli kirjoitettu, että hän oli taivaasta alas syöstävä".
— "Herran tähden!" sanoi Julia säikähtyen, "mikä onnettomuus teitä uhkaa?"
— "Ei mikään, ei mikään", sanoi Kálmán rauhallisesti, mutta semmoisella katsannolla, josta saattoi hirmuisinta aavistaa, ja vaipui suurella teateri-hermottomuudella nojatuoliin.
— "Vaan ihan varmaan teitä joku paha vaivaa!" huusi nainen todellakin pelästyneenä; "minä pyydän, minä vaadin teitä sitä minulle ilmaisemaan".
Runoilija tarttui taas juhlallisesti Julian käteen ja katsoi häntä terävästi silmiin.
— "Uskotteko aavistuksia?" kysyi hän kolkolla äänellä.
— "Kuinka niin?"
— "Eikö teillä ole kokemusta siitä tunteesta, joka on jotakin unelman tapaista, vaikka olemme hereillä? Iloisimmillaan ollessamme tuntuu yht'äkkiä, ikäänkuin joku kylmä käsi pyyhkisi kasvojamme, niin että aloitettu nauru jäätyy huulillemme, ja ikäänkuin äkki-arvaamatta näkisimme edessämme taikapeilin, josta omat kasvomme tirkistävät vastaamme vaaleina, synkkinä, tahtoen sanoa: älä iloitse!"