— "Älkää lausuko tuommoisia", keskeytti häntä Julia, jonka hermoja tämmöinen runollisuus ahdisti: "semmoisista ei ole hyvä puhua. Puhukaamme ennemmin häistämme. Oletteko jo saanut kirjeen sukulaisiltanne?"
Kálmán Sós'in katsanto meni Lord Byron'in kaltaiseksi ja hän lausui tuijottavin silmin:
— "Te olette onnellinen; oi, te olette vielä lapsi ja saatatte iloita kaikista".
— "Olkaa vaiti! Olenhan minä teitä vanhempi koko viisi vuotta, jos ei enemmän".
— "Oi, Julia, vuodet eivät tee aikaa. Te olette kahdeksankolmatta vuotinen lapsi, minä neljänkolmatta vuotinen ukko. Se ei ole vanhin, joka on kauimpana kehdosta, vaan se, joka seisoo likimpänä hautaa. Päivien luku ei tuota ryppyjä kasvoihin, vaan päivien suru. Minä olen kärsinyt niin paljon, että siinä olisi kylläksi viidenkymmenen vuoden elämälle".
— "Kálmán parka!" huokasi Julia, runoilijan olkapäätä vastaan nojautuen. Hän oli kyllä hellätuntoinen, ollaksensa kysymättä, mitä peijakasta hän niin paljon kärsinyt oli. Muutoin olisi Kálmán siihen vastannut, ettei ihmiskorvain ole hyvä sitä kuulla.
— "Katsokaa", jatkoi Kálmán, "tällä hetkellä, jolloin minä näen taivaallisia kasvojanne, sydämeni pitäisi leimua siitä ajatuksesta, että saan omistaa teidät, teitä ijäti omakseni kutsua, näyttää joku jääkylmä huokaus sieluuni kuiskaisevan: älä iloitse, kaikki on epätietoista auringon alla".
— "Mutta tämä on jo varmaa, sillä minä olen lähettänyt naimakirjaa tuomaan ja viikon päästä ovat sukulaisemme täällä ja me vietämme häitämme".
— "Hoh! Viikon päästä? Tiedättekö, että silloin on elokuun kolmastoista päivä?"
— "Minä en ole katsonut kalenteriini".