— "Oi, Julia! Luvulla kolmetoista on hirmuinen vaikutus kohtalooni. Kaikki onnettomuudet ovat kohdanneet minua kuukauden kolmantenatoista päivänä".
— "No, sitte pidämme häät sen edellisenä päivänä".
— "Te puhutte semmoisella uskalluksella, kuin pitäisitte kohtalon kättä omassa kädessänne".
— "No niin, jos minä tahdon, ja myös te tahdotte, saamme mielestäni siitä uskalluksella puhua".
Kálmán kohotti, nämät sanat kuultuansa, silmänsä, nosti etusormensa pystyyn ja viittasi ylöspäin, niin että Julia rupesi luulemaan, että hän oli keksinyt jonkun hämähäkin-verkon, joka riippui alas laelta, ja näytti sitä hänelle.
— "Meidän ylitsemme vallitsee kohtalo, ja kohtalo on oikullinen. Särjetyt sydämet, hävitetyt toiveet ovat rakkaimpia uhreja, jotka häntä huvittavat. Oi Julia, te olette onnellinen, jos ei sydämeenne ole tunkenut noita maneetillisia tunteita, jotka täyttävät ajatuksenne huomispäivän aavistuksilla, jos rinnassanne ei löydy niitä taikakieliä, joita kohtalon ankara käsi soittaa; muuten olisivat teidänkin kasvonne oppineet minun haavoistani kalpeuden".
Julia alkoi jo kyllästyä kaikkeen tähän mielikuvitukseen, maneettisuuteen ja muihin senlaisiin kivulloisiin aavistuksiin, ja antaaksensa kanssapuheelle toisen suunnan, istui hän pianon ääreen ja rupesi soittamaan kaunista fantasiaa.
Kálmán nojautui sen tuolin selkää vastaan, jolla Julia istui, ja näytti synkistynein kasvoin tulevaisuuteen katsovan; hänen tukkansa nousi pystyyn, hänen silmänsä säihkyivät; sitte laski hän käsivartensa ristiin ja antoi pään vaipua rintaa vastaan; uudestaan nojautui hän tuolia vastaan ja kallisti päänsä kätensä nojaan; lopuksi hän ei enää voinut hillitä tunteittensa painoa, vaan löi kättään otsaa vastaan ja huudahti suurimmalla intoisuudella:
— "Oi, tämmöistä hetkeä! kuulla tätä laulua — syleillä sinua — ja kuolla yhdessä, käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan — hengittää sielunsa toinen toiseensa! — Haluatko sinä kuolla minun kanssani, oi Julia?"
— "Kyllä, jahka ensin tulemme oikein vanhoiksi, silloin se varmaankin on ihanaa, mutta anna meidän vielä elää vähäisen".