Kálmán katseli säälivin silmin Juliaa, katkeruudella havaiten, kuinka alhaisella kannalla sen naisen sielu seisoo hänen omaansa verraten, joka ei voi käsittää, mikä hirveä autuus siinä on, että saa kuolla yhdessä — vaikk'ei meitä mikään vaivaa. Harva ihminen kykenee tätä käsittämään.
Sen jälkeen ei Kálmán enää puhunut ainoatakaan sanaa, hän astui muutamat kerrat edes takaisin salissa, niinkuin kuleksiva aave, jonka ainoa intohimo on eläviä ihmisiä peloittaa; sitte otti hän äkisti hattunsa ja astui itsemurhaajan katsannolla Julian eteen, sydäntä kauhistuttavalla äänellä lausuen:
— "Herran haltuun! Suokoon taivas, etteivät aavistukseni toteutuisi".
Tämän sanottuaan raasti hän itsensä irti morsiamensa käsistä, oli raastaa ovenkin irti saranoista ja syöksyi hurjistunein kasvoin ulos.
Julia raukka joutui aivan epätoivoon ja rupesi pelkäämään kaikenlaista pahaa. Hän lähetti sentähden palvelijan hänen jälkeensä pitämään vaaria, ettei hän tekisi itselleen mitään vahinkoa, eikä rauhoittunut ennenkuin tämä tuli takaisin sillä tiedolla, että kunnioitettu herra kasinossa syö häränpaistia sipulin kanssa, josta palvelijan mielestä saattoi päättää, että hän tänään tuskin enää ryhtyy naisten kanssa puheisin.
Tästä puoliksi tyyntyneenä sai Julia jälkeen puolen päivän vastaan-ottaa lukemattomia tervehtijöitä, kaikenlaisia ihmisiä, vieläpä hänen hämmästykseksensä semmoisiakin, jotka eivät pariin kolmeen vuoteen olleet astuneet hänen kynnyksensä ylitse. Nämät koettivat viittauksilla ja neuvoilla nuuskia ja ilmi saada sitä salaisuutta, jonka hän luuli olevan jo viiden peninkulman päässä kaupungista, ja yhdestä kummastuksesta toiseen joutuen, huomasi hän vihdoin, että jo koko kaupunki tietää hänen häittensä viettämisestä viikon perästä.
Vihdoin oli hän pakoitettu sulkemaan itsensä lukon taa kaikilta vierailta. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja alkoi kirjoittaa kaunista, hellätuntoista kirjettä ylkämiehelleen, siliä hän käsitti nyt, kuinka hänen prosalliset muistutuksensa eivät muuta voineet kuin herättää epäsointua runoilijan ylevissä mielenkuvituksissa ja kuinka katkeria jälki-ääniä ne olivat jättäneet tähän henkeen, joka ei käynyt maallisissa saappaissa. Hän tahtoi sentähden sovittaa tätä rikostansa ja johdatti ajatuksensa noihin hullutuksiin, joita Kálmán oli esiin tuonut; hän koetti mieleensä kuvitella noita kummallisia tunteita, joita aavistuksiksi nimitetään ja jotka syntyvät ihmisessä, jos hän on vatsansa kylmetyttänyt tahi hän saapi nuhaa taikka hän tanssissa tuntee, että joku haka on aukenemaisillaan tahi pään koristus lähtee irti. Tämänkaltaisissa aavistuksissa kirjoitti hän kokoon tukuttain kuutama-juttuja, kun hänen kamarineitsynsä astui sisään ja toi kirjeen, jonka postiljoni vastikään oli hänelle antanut.
Julia otti harmistuneena kirjeen, joka tempasi hänet pois hänen aavistustensa sumusta, mutta heitettyänsä siihen silmäyksen ja tunnettuansa käsi-alan, joutui hän todellisten aavistusten alaiseksi, sillä kuvertilla oli Kálmán'in käsi-alaa.
Sykkivällä sydämellä piti hän kädessään tuota suljettua kirjettä. Mitä hän kirjoittanee? Armollinen taivas! Jos kirjeessä nyt seisoisi, että kun luen näitä rivejä, silloin jo niitten kirjoittaja…
Hän ei malttanut saattaa loppuun tätä hirveätä ajatusta, vaan viittasi äkisti kamarineitsyttä poistumaan ja avasi, yksinään jäätyänsä, vapisevalla kädellä kirjeen. Neljä tiheään kirjoitettua sivua näki hän edessään.