Vihdoin täytyy minun ilmoittaa, että tämän hyvän, suloisen, lempeän tytön ulkomuoto ei ollut semmoinen, jota runollisen kielen on tapa kauniiksi nimittää.
Nuot herrat runoilijat ovat todellakin sangen epäkohteliaita maailmaa kohtaan. Heidän mielestään on ainoastaan sillä, joka on täydellinen kaunotar, oikeus tulla onnelliseksi, mutta kaikki ne naiset, joiden kasvoja ei käy ruusuihin ja liljoihin vertaaminen, eivät ole syntyneet muun vuoksi, kuin tullaksensa petetyiksi taikka lisäkaluna rahojensa kanssa pois annetuiksi; ilman rahatta niitä ei muka voi romaneissa käyttää.
Mutta elämä todistaa tämän vääräksi: perheellisen onnen näemme kukoistavan semmoisissakin kodeissa, joissa naisia ei kuvata kalentereihin, ja rakkaus, tuo hellä, runollinen henki, etsii nöyriä, vaatimattomia olentoja, levittäen suloutta, hempeyttä, haaveksivaisuutta niille kasvoille, joita luonto ei ole tehnyt maalarien malleiksi ja joista, jos sitä täytyisi selittää, tuskin voisi sanoa, mikä niissä on niin viehättävää. Jos he liikkumatta seisovat edessämme, käännymme kylmällä välinpitämättömyydellä pois heistä, mutta kun he ryhtyvät puheisin, kun hymyilevä, viehkeä, lempeä, myötätuntoinen mielen-ilmaus kuvautuu heidän kasvoillansa, syntyy meissä omituinen viehätys; kasvot, jotka luonto oli jättänyt kalpeiksi, huulet, silmät saavat jotakin uutta suloa, sielu osoittaa voimansa ruumiin ylitse, peittäen tämän vaillinaisuudet ja loihtien kauniiksi mitä ei sitä ollut — mutta tätä havaitaksensa tarvitaan myöskin sielua.
Linka'kin oli niitä naisolentoja, joita luonto ei ollut ulkonaisella ihanuudella varustanut. Kaikeksi onneksi ei luonto salli kenenkään tulla siihen itsetuntoon, että uskoisi olevansa ruma. Se olisi suuri onnettomuus ja saattaisi tehdä ihmisen sangen huonoksi. Tuskin löytynee niin hyväsydämistä ihmistä, ettei hän peiliin katsoessaan tietäisi itsessään löytää jotakin, joka tekee hänen kasvonsa miellyttäväksi ja jonka muutkin, häntä kauemman aikaa tarkastettuaan, voivat huomata. Nämät mietteet eivät tosin ensinkään pidä yhtä klassillisten käsitysten kanssa, ja kaunotiede varmaankin kauhistuu sitä väitettä, että sekin, joka ei ole kaunis, voi tulla runouden esineeksi, mutta mitä sen tekee, että ihminen on niin paljon lisääntynyt maan päällä, jotta hän kirjavain kansakuntain joukossa on kokonansa menettänyt olympillisen yhdenmuotoisuuden, että neekerin ja lappalaisen mielestä hänen vertaisensa on kaunis, ja että vielä löytyy semmoisiakin uskalikkoja, jotka väittävät, että henkikin voipi olla kaunis.
Kaikesta tästä puheesta et saa ikävystyä, arvoisa lukijani, sillä tiedäthän sen hyvin, että olemme tulleet tänne kosio-matkalle, ja sentähden täytyy sinun kärsivällisesti kuulla ja nähdä kaikki, jottet turhaan olisi itseäsi tänne vaivannut.
Aamu on juuri koittamaisillaan, kellonääni kuuluu kylässä. Nousevan auringon ensimmäiset säteet lankeevat talon akkunoille ja viheriät varjostimet vedetään yksi toisensa perästä ylös; ainoastaan kaksi pysyy alhaalla, niitten takana nukkuu vielä vanha herra. Raitis aamu-ilma täyttää huoneet, jotka jo ovat siivotut niinkuin niissä olevat vanhat, arvossa pidettävät huonekalutkin. Vastapäätä akkunoita seisoo iso kenkki lakeeratuilla, koristetuilla ovilla, joitten pylväitä kannattaa kullatut enkelit; sen sisässä on posliineja ja hiotuita laseja, niitten joukossa sekin, josta veikkomme isoäiti siitä ajasta alkaen, jolloin hän oli ollut morsiamena, kahdeksankymmenenteen toiseen ikävuoteensa asti oli juonut. Hellä huolenpito, joka on säilyttänyt lasia kahdeksaankymmeneen kahteen vuoteen asti, edes korvia rikki lyömättä! Sen vieressä seisoo korkea kaappi kirsikkapuusta, kolmellakymmenellä kahdella ulos vedettävällä laatikolla, jossa kussakin oli pronssinen, rengasta suussaan pitävä jalopeuran-pää; tämän taideteoksen oli eräs skythalainen nikkari tehnyt. Kummallakin puolella seisoi kaksi esiripulla varustettua sänkyä, joitten varjostimiin oli sangen sievästi painettu peuran-jahdin kuva. Noilla yhteen läjätyillä patjoilla ja tyynyillä ei kukaan makaa, mutta siitä huolimatta viedään ne joka iltapäivä, kun aurinko paistaa, portaille tuulettumaan. Molempien akkunain välissä seisoo vanha peili, jonka raami oli koristettu peililasin palasilla; sen alla on musta nahkasohva, jota käy irti ottaminen, ja tämän yläpuolella seinässä immortelli-kukista tehty seppele, joka lienee ainakin puolen vuosisadan vanha. Toisessa nurkassa on pähkinäpuu-kaapissa iso seinäkello, jonka naksutus harvoin herkeää, sillä ei mene ainoatakaan päivää, jona sitä ei tarkasti vedettäisi ylös; toisessa nurkassa taas seisoo korkea rukki, jota isoäidin entisaikoina oli tapa kehrätä ja jota siitä asti on pidetty semmoisessa kunniassa, ettei sittemmin kukaan ole sitä käyttänyt.
Tämä oli toinen huone.
Vielä täytyy sinun, arvoisa kosija, tietää sekin, että kenkin ala-osastossa on hopeiset pöytäkalut neljällekymmenelle kahdeksalle hengelle, vaikk'eivät ne näy, ja että kaapin laatikot ovat täpö täynnä lumivalkeita pöytä- ja käsiliinoja; niillä voisi varustaa kokonaisen ravintolan-pidon.
Menkäämme nyt toiseen huoneesen.
Tämä on uusimman muodin mukaan huonekaluilla varustettu. Gábor herra oli eräänä nimipäivänä ihastuttanut tytärtänsä sillä, että hän tämän tietämättä oli hankkinut huoneesen uuden-aikaiset huonekalut: mukavia nojatuoleja ja pehmeitä sohvia, joihin myöhemmin tuli lisäksi pianokin; peräpuolella seisoi lasinen sifonieri, täynnä nimi- ja muina juhlapäivinä saatuja sieviä korukaluja. Kirjaellut matot olivat kaikki talon tyttären omaa tekoa, jolla sen ohessa, että hän piti taloutta erinomaisessa järjestyksessä, oli aikaa hienoihin käsitöihinkin, siten että hän jakoi tuntinsa niin, ettei yksi asia estänyt toista.