Pieneltä ompelupöydältä ei puuttunut kirjallisuuden uusimpia tuotteitakaan, ja kauniisti toinen toisensa viereen laskettuina saattoi siinä nähdä "Athenaeum'in" ynnä "Regélö'n" (Kertoilijan) ja "Honnüvész'in" (Kotimaan taiteilijan) kanssa, jotka siihen aikaan edustivat Unkarin aikakautista kaunokirjallisuutta.
Tästä salista tuli Linan makuukamariin, neitsyeelliseen pieneen turvapaikkaan valoisilla akkunoilla puutarhaan päin, josta suuret ruusupuut kurkistivat sisään; seinällä olevassa vaskihäkissä hypähtelee kanari-lintu, höyheniään kynien, joka hallitsijattarensa äänen kuultuaan rupee laulamaan, niin että sen pikku sydän on haljeta. Erinomainen siisteys ja järjestys vallitsee kaikkialla; akkunan-varjostimissa ei ole vähintäkään rypistystä; esiin jätetyitä kapineita tahi huolettomasti heitetyitä vaatteita ei voi missään havaita; tuolit, pöydät eivät seiso tiellä; ompelupöydältä ei riipu lankoja, nauhoja; pesty lattia on niin valkoinen kuin vehnäjauho, ilman mitään öljypilkkua tahi likaisen jalan jälkeä; ainoastansa kanari-lintu rohkenee silloin tällöin ripottaa ympärilleen hampunsiemeniä, joita sitte hänen hallitsijattarensa, huoneesen tultuansa, heti kokoilee ylös.
Salin vastapäinen ovi viepi erääsen perähuoneesen, josta pääsee vanhan herran makuukamariin; älkäämme tehkö mitään kolinaa, sillä hän nukkuu vielä. Rakennuksen toisessa päässä ovat vierashuoneet, kyökki, ruokakammio ja palvelusväen tupa; sitä pitkin käypi nelikulmaisilla pilareilla varustettu, katettu käytävä, jossa on penkkejä. Tässä on tuttavien, naapurien, ystävien ja sukulaisten tapa tupakoita; siinä on varjoa auringonpaisteelta ja kuivaa sade-ilmalla.
Aurinko alkaa paistaa puitten välistä. Pihalla on vilkas elämä: leikkuuväki valmistaa itseään pellolle; iloiset, ruskeat tytöt pakinoivat veitikkamaisten nuorten miesten kanssa; vanha renki, viikset ulospäin kierrettyinä, ajaa pitkäsarvisia härkiä kaivolle juomaan hänen painaessa alas kolisevaa sanko-tankoa, viheltelee nuori renki vaunujen vieressä niin kimakasti, kuin koko maailma olisi hänen omansa. Portailla harjaa hajdú suurella innolla yhtä paria hopeakannuksilla varustettuja saappaita, joita hän yrittää saamaan niin kiiltäviksi, että se, joka vetää ne jalkaansa, saattaisi vaikka ajaa partansa niitten kiillossa. Avatusta kyökin ovesta tuntuu hyvä, tuore ruoanhaju.
Vihdoin astuu talon nuori neiti ulos käytävään. Hänen poskensa ovat tavallista punaisemmat, sillä hän on seisonut valkean ääressä; päähänsä on hän sitonut pienen, valkoisen liinan, joka varjoo hänen kasvojansa. Hän tulee pihalle ja jakelee leikkuumiehille leipää ja viinaa; sitä ei hän tee säästäväisyydestä, vaan päinvastoin sen vuoksi, jotta jokainen saisi tarpeeksi. Nuoria tyttöjä varten taas, jotka eivät vielä tunne paloviinan siunausta, on hän keittänyt lämmintä soppaa, jott'ei heidän tarvitsisi nälkäisinä työhön mennä; hän ei herkeä toimistaan ennenkuin on tullut vakuutetuksi, että kaikki ovat hänen antimistaan osallisiksi tulleet. Leikkuuväki lähtee iloisella mielellä matkaan; härkien kellot, vanhan rengin ruoska ja nuoren rengin vihellys kuuluvat yhä kauempana. Nyt rientää siipikarjan parvi esiin ja hypähtää isolle myllynkivi-pöydälle pähkinäpuun alla, jonka ääressä työväki suurusti, ylijääneitä murusia naukkimaan, keskenänsä riidellen, kunnes nuori emäntä, ohrakori kädessä, uudestaan ilmestyy ja huutaa lintuja luoksensa oppimallansa kansan-kielimurteella.
Nyt on taas kyökki-toimista huolta pitäminen. Kahvin polttaminen on nuoren neiden asia, sillä jos hän uskoo sen muille, tulevat kahvinpavut joko epätasaisesti taikka liian paljon poltetuiksi, joka antaa juomalle pahan maun. Rauta-arinoita ei siihen aikaan vielä tunnettu; kaikki oli keitettävä liekillä ja hiilillä, ja kyökki-piian täytyi pitää tarkkaa huolta siitä, ettei liekki laskeutuisi pannuihin tahi niihin lentäisi tuhkaa. Paljon vaivaa meni kyökin pitämiseen niin puhtaana, kuin tämä oli.
Hajdú kattaa sillä välin pöydän perähuoneessa, jolloin kahvelien ja lautasten helinä herättää vanhan herran ja ilmoittaa, että on kahvin aika. Hetken kuluttua avaa tämä oven ja astuu ulos täydessä kansallispuvussa, kannussaappaat jalassa, lyhyt viitta niskalle heitetty, paksut leikatut hiukset paljaina, täytetty piippu suussa. Hajdú toivottaa onnellista hyvää huomenta, kolme haukottelevaa vinttikoiraa ojentavat itsensä pöydän alla ja hyppäävät ystävällisellä liikunnolla vanhan herran kaulaan, joka tyvenellä mielellä menee ulos kyökkiin piippuansa sytyttämään, hyvin tietäen, että hän siellä tapaa tytön. Linkalla ovat juuri molemmat kädet täynnä pannuja ja vateja, joita hän ei saata laskea pois; isän nähtyään lausuu hän sentähden mitä lempeimmällä, sointuvalla äänellä:
— "Hyvää huomenta, rakas isä kultani; ole hyvä, isäseni, ja ojenna tänne kätesi".
"Miksi niin?" kysyi vanha herra, mutta ojensi kuitenkin kätensä.
Ainoastaan sentähden, että tyttö saattaisi kumartua ja suudella sitä, kosk'eivät hänen omat kätensä olleet vapaat.