Gábor herra tätä ensi aluksi vaan kummasteli; hänen silmänsä kävivät pyöreiksi, hän puri huuliansa yhteen, kierteli lyhyitä harmaita viiksiään oikealle ja vasemmalle, sekä nyökäisi päätänsä taaksepäin.
Kálmán ei huomannut, että kukaan näki hänen peilissä puhuvan itselleen, ja jatkoi suurella innolla:
— "Tämä helmi on kalliimpi kuin Cleopatran kuuluisat helmet, säihkyvämpi kuin ne, jotka ovat Brasilian keisarin kruunussa; sen voittamiseksi syvien merten pohjaan sukeltaminen on mitä halvin uhraus, sen edestä kuoleminen on autuus…"
— "Katsokaa, setä, kuinka hän tarjoo itselleen lasia peilissä!" kuiskasi Liza isännälle.
Gábor herra oli jo silloin niin täynnä naurua, kuin ylimmilleen kuumennettu höyrykattila — silmänräpäys lisäksi ja se räjähtää rikki. Hänen iso liivinsä liikkui ylös alas, hänen olkapäänsä tärisivät, hänen kasvonsa hehkuivat tulipunaisina, hän pudisti yhteen hampaitaan, nyrkkejään, nyt heti — heti paikalla —
Károly rupesi sill'aikaa huomaamaan, että Sándor veikkomme sangen lemmellisesti likisti hänen jalkaansa, ja jottei tämä hyväntahtoisuus jäisi ilman vastausta, haki hänkin toisella jalallaan Sándor veikkomme varpaankänsiä ja tallasi niitä niin kovasti kuin suinkin jaksoi.
— "Jaaj!" mylvi nyt Sándor kesken helmipuhetta ja töyttäsi kivussaan edessään seisovaan täytettyyn lasiin niin, että punainen viini virtaili pitkin pöytäliinaa, niinkuin Tonava.
Tämäpä vielä puuttui Gábor herralta. Tukehutettu naurun-raivo purskahti nyt yht'äkkiä kymmenkertaisella voimalla tuosta hirveästä kidasta, hän heittihe nojatuoliin, löi nyrkkiä pöytään, niin että lasit rupesivat tanssimaan ja naiset huudahtaen hypähtivät ylös pöydästä heidän päällensä juoksevan viinin edestä. "Ristiäisiä, ristiäisiä!" luikkasi riehuen Sándor jucundus, kun viini juoksi hänen äitiänsä kohti; Menyhért herra sappermenteerasi, tytöt nauraa hekottivat, ainoastaan Kálmán seisoi järkähtämättömällä katsannolla samassa paikassa, sillä vakavalla päätöksellä, että, maksoi mitä maksoi, saattaisi puheensa loppuun. Hän yrittikin sitä kolme kertaa, kun nauru vähäisen asettui, mutta turhaan! salama oli jo iskenyt alas: hän saattoi tuskin lausua kolme sanaa, kun Gábor herra uudestaan purskahti nauruun; ei mikään voima saattanut häntä enää hillitä.
Vihdoin täytyi Kálmán'inkin istua alas, voimatta puhettansa päättää.
Vanha herra näytti vilpittömästi surkuttelevan koko kohtausta, mutta hän ei voinut siihen mitään; Kálmán älköön enää puhuko hänelle, ei kirkossakaan, sillä hän nauraisi häntä vasten naamaa.