— "Eikö teidän ole tapa ratsastaa?"
— "Onpa kyllä", vastasi irvistellen Sándor, "jahka minulla vaan olisi hevonen".
— "No, ottakaa minun!"
— "Todellakin? Sallitteko sen?" kysyi orpanamme suuresti iloiten.
— "Varsin mielelläni. Minun onkin vielä kupeeni kipeä tämänpäiväisestä ratsastamisesta, ja minä saan kai sijaa jossakin vaunun-nurkassa".
Sándoria ei tarvinnut toista kertaa käskeä; hän riensi hevosen luokse, hyppäsi ylös toiseen jalustimeen ja siinä kappaleen aikaa hoiperreltuaan ryömi vihdoin satulaan.
Vieraat olivat sillaikaa sijoittuneet Gábor herran määräämään järjestykseen ja kun sillä tavoin ei ketään muuta jäänyt jälelle kuin Kálmán, tuli hänen osaksensa se onni, että sai istua Berkessyn vaunuihin vastapäätä molempia tyttöjä.
Vasta silloin rupesi seura huomaamaan, että Sándor veikkomme istui hevosen selässä; tämä olikin sitä enemmän silmiin pistävää, kuin hänen säärensä, jotka olivat liian pitkät noille lyhyille jalustimille, tekivät ison polven hevosen lapaluita päin; sen lisäksi oli hevosella se hyvä tapa, että jos se huomasi vieraan miehen selässään istuvan, se kaikin tavoin yritti tätä havaintoansa ilmoittamaan: ensiksi heitti se niskaansa taaksepäin, sitte alkoi se astua takaperin, jotta saattoi luulla sen heti raivoon menevän, vihdoin kavahti se pystyyn, ja sillä välin antoi se kuulla semmoista naurettavaa, lauluntapaista hirnuntaa, josta harva hevonen voipi kerskata.
Zsuzsi täti nousi pelästyneenä pystyyn vaunuissaan, nähdessään poikansa semmoisessa asennossa.
— "Sinä narri sinä! Mitä teet hevosen selässä? Astu heti alas siitä!
Tuossa paikassa taitat niskasi poikki. Astu alas, astu alas!"