Kun nyt vaan olisi ollut hevonen, jolla saattaisi kotiin lähteä. Ehkä
Berkessy on niin kohtelias ja lähettää hänet kotia hevosellansa.
Tällä toiveella astui hän sisään huoneesen Gábor herran luokse, joka siellä yksinänsä tupakoitsi Károly'in kanssa. Vanhus istui iso-selkäisessä nojatuolissa, Károly seisoi hänen vieressään.
Kálmán astui esiin ja miettien itsekseen, mitä hän olisi sanova, jotta vanha herra voisi ymmärtää, ettei hänen aikomuksensa enää ole naida hänen tytärtänsä, jäi hän hetkeksi ääneti seisomaan, veti ylös kaulustansa, pörrötti hiuksiansa joka haaralta ylöspäin ja katseli tapansa mukaan korkeuteen.
Ja tässä olivat pahat henget taas hänen eteensä asettaneet peilin ja hän unhotti taas itsensä ja lausui sanat: "hyvä herra", sekä kättä että päätä liikuttaen, itsellensä.
Samassa hetkessä aloitti Gábor herra, tämän eriskummaisen asennon huomattuansa, uudestaan eilistä jättiläisnaurua, jota Kálmán'in nyt täytyi kokonaan itselleen omistaa. Hän punastui, hänen huulensa vapisivat; hän joutui vallan raivoon.
Kesken suurinta hahatusta vaikeni yht'äkkiä vanha herra, ikäänkuin hän äkisti olisi leikannut naurunsa poikki ja kysyi mitä vakavimmalla katsannolla:
— "Mitä herra orpanani haluaa?"
— "Hyvä herra!" vastasi Kálmán, vimmasta tuskin sanaa suustansa saaden. "Minä luulin teissä tapaavani sivistyneen ihmisen, joka oli luopunut tuosta vanhan ajan käsityksestä, että runoilijoita katsotaan muka naurettaviksi ihmisiksi".
Berkessy vastasi vakavasti ja tyvenesti:
— "Minä en katso runoilijoita naurettaviksi ihmisiksi, hyvä herra, sen todistavat huoneeni seinät, joilla kotimaisen kirjallisuutemme etevinten miesten kuvat riippuvat; sen todistaa kirjastoni, josta ei puutu yhtään arvokasta kirjallisuuden tuotetta; mutta naurettavana pidän minä sitä äpärä-runoutta, joka siellä täällä puhkee esiin hedelmäpuun varresta ja vaan viheriöitsee, mutta ei mitään kukkia kasva. Minä kunnioitan ja pidän arvossa niitä suuria henkiä, jotka, perinpohjaisilla tiedoilla ja loistavalla nerolla kutsumuksensa uralle astuen, ovat kansamme kunniana ja ylpeytenä; mutta että pitäisin jokaista ruokopilliä kanteleena, sitä en tosiaan tee. Todellista runoilijaa, joka ajatuksillansa jalostuttaa sielujamme, kunnioitamme etäälläkin, mutta sille, jota vaan sentähden nimitetään semmoiseksi, että hän sepittää riimejä; jonka runottaret ovat tuttuja kamarineitsyitä, joiden kautta helposti saattaa tyhjänpäiväisiä rakkauden-ilmoituksia kokemattomain tyttöjen käteen soittaa; joka kaikkialla tahtoo käytöksellänsä antaa meidän tietää virastansa, — sille saatamme korkeintaan hymyillä, ja jos luonto minun hymylleni on antanut vähän kovemman äänen, ei se ole minun vikani. Sillä meidän kesken sanottuna, rakas Kálmán orpanani, teistä löytyy sangen vähän edellisiä ominaisuuksia, mutta sitä enemmän jälkimmäisiä. Teidän ei tarvitse panna pahaksenne tätä puhetta minulta, vanhalta mieheltä".