"Olkoon ett'ei ratsumestari enää ole olemassa; mutta 'herra Föhnwald' on kuitenkin olemassa, ja vaikka tuo miekka olisi la'annut olemasta minun, niin tässä vielä on ratsuraippani, ja mitä ratsumestari Föhnwald lupasi kolme päivää sitten, sen on herra Föhnwald pitävä; hän on musertava sen pääkallon, joka pyrkii astumaan tämän kynnyksen yli".
"Ah! Tämähän on suoraa kapinaa! Santarmit tänne!" ärjäsi herra Saituri vimmoissaan. Hänen huudostaan syöksivät santarmit sisään pajonetit tanassa, ja herra Konyecz veti sapelinsa hänkin ja juoksi pöydän luo, jolla Föhnwald'in miekka makasi, peläten että Föhnwald tarttuisi aseesen tehdäkseen vastarintaa. Vaan Föhnwald seisoi kylmäkiskoisena ja tyynenä oven edessä käsivarret ristissä ja ratsuraippa kainalossa.
"Herra Föhnwald!" huusi nyt herra Saituri hänelle, "menkää kohta pois oven edestä!"
"Koettakaapas vaan liikuttaa minua paikasta!"
"Herra Föhnwald! Minä annan ampua teidät!"
"Tehkää niin!"
Samassa ovi aukesi ja Ilonka juoksi ulos. Hän meni suoraan komisariuksen luo.
"Herrani, väkivaltaa ei tarvita. Me maksamme".
Avonaisen oven kautta nähtiin kuinka rouva Bilágoschi, pää pöytään kallistuneena, itki. Hänellä ei ollut voimaa tehdä sitä, mihin hänen tyttärensä nyt ryhtyi.
"No, se on toinen asia", vastasi herra Saituri. "Olkaa niin hyvä ja puhukaa, neitini!"