Herra Saituri katseli epäillen milloin omaa apujoukkoansa, milloin hra
Föhnwald'ia ja milloin miekkaa pöydällä. — Tässä on miettimistä.
— Ajatteles jos herra Föhnwald yht'äkkiä tarttuu aseesen ja hakkaa
mäsäksi kaiken sivililihan?
Ilonka arvasi syyn epäilykseen. Hän otti miekan pöydältä ennenkuin kukaan ehti estää tuota rohkeutta, ja kantoi sen Föhnwald'ille.
"Herrani, tehkää hyvin ja pankaa miekka vyöllenne. Meidän onnettomuutemme kukkuraksi ette te saa panna omaanne. Me tyydytämme komisariuksen, eikä teidän tarvitse kärsiä meidän tähtemme. Minä rukoilen teitä!"
Nyt Föhnwald ei voinut olla katsomatta Ilonkaan, ja kun tuo nuori tyttö hehkuvin poskin ja kirkkaalla tyynellä katsannolla katsahti häneen, tunsi Föhnwald sydämessään että oli tehnyt oikein puolustaessaan ja suojellessaan ventovierasta henkilöä.
"Kiitän teitä, neitini, hyvästä neuvostanne, mutta jos minä otankin miekkani takaisin tänään, niin minut huomenna pannaan toiseen taloon, jossa taas saan riisua sen vyöltäni; sillä minä olen saanut tarpeeksi tästä palveluksesta".
"Herra ratsumestari", sanoi herra Saituri, "tehkää nyt mitä pikku neiti niin kauniisti pyytää. Överstin kirjeessä on vielä lisäys, jossa hän minulle ilmoittaa että, kun tämä ryöstö on lopetettu, niin te ja teidän ratsujoukkonne siirretään seutuun, joka on ryöstöistä vapaa, ja että minä saan uutta raitista väkeä käytettäväkseni".
Föhnwald hengitti helpommin kuullessansa nämät sanat.
"Siinä tapauksessa otan miekkani takaisin. Minä kiitän teitä, neitini".
"Me olemme teille hyvin kiitolliset".
Ilonka kumarsi kohteliaasti upserille ja kääntyi taas komisariuksen puoleen. Herra Saituri viittasi santarmeille poistumaan; sitten antoi hän herra Konyecz'in vetää asiakirjat esille ja levitti ne pöydälle.