"Onko neitillä tarpeelliset rahat käsillä?"
"On", vastasi Ilonka ja veti taskustaan kudotun kukkaron, jonka silkki-lankojen välistä kiilsi äidin säästämät tukatit — muistoja niin monesta onnellisesta päivästä.
"Ehkä jätämme tilinteon siksi kun isänne tulee kotia!"
"Ei hetkenkään viivytystä, herra!"
"Neiti on oikeassa. Hänkin tahtoo mielellään päästä meistä. Se on luonnollista. Mutta tässä laskussa tarvitaan kuitenkin vähän asian-tuntemusta".
"Ei haittaa. Minä olen varoillani".
"No, minulle on yhdentekevä".
Sitten alkoi hän Ilonkalle selittää laskun perusteet — maa- ja henki-verosta, kuinka suuri sotaveron-lisäys siihen tulee rauhan aikana, kuinka korkealle palkka yleisistä töistä nousee, kuinka isännän tulee maksaa veroa palvelijainkin puolesta ja kuinka hän sitten puolestaan saa ottaa sen summan heidän palkoistaan, kuinka pitkästä ajasta korkoa on maksettava, kuinka suuret ryöstökustannukset ovat, jotka tulevat tämän kaiken lisäksi, ja kuinka suuri summa sitten on kokonaisuudessaan. Ilonka ymmärsi tämän kaiken hyvin helposti ja hänen laskunsa olivat herra Saiturin laskujen mukaiset.
Nyt kaasi hän kukkaron sisällyksen pöydälle ja luki tukatit. Sitten laski hän eroituksen metalli- ja paperirahan välillä. Vaihto-palkkiosta oli vähäinen kiista herra Saiturin kanssa ja se määrättiin viimeisten pörssi-sanomien mukaan.
Herra Saituri antoi suoritetusta maksusta tarpeellisen kuitin.