Ilonka ei vastannut mitään, mutta punastui sitä enemmän. Hän ei ollut almuihin tottunut.
"No no, minä en sano mitään; kaikki jää meidän kesken", jatkoi Lemming suojelijan äänellä. "Sanassani pysyn. Onnenne tähti on johdattanut teidät tähän taloon. Lemming'in talossa on Jumalan siunaus. Good-bye miss! Kuulen rouvani tulevan, enkä tahdo häiritä opetusta. Hyvästi!"
Hän nousi ojentaen Ilonkalle kättä. Ilonka unhotti ottaa sen vastaan. Kenties ei hän sitä huomannutkaan. Tai ehkä oli hänellä tärkeä keskustelu jonkun kanssa, jolta hänen oli tapa kysyä neuvoa arveluttavina hetkinä. Tämä joku oli "minä itse".
Herra Lemming oli muutaman päivän perästä taas tilaisuudessa puhutella
Ilonkaa ennen opetuksen alkua.
"Kunnioitettu neiti! Voin teille ilmoittaa, että rouvani on aivan ihastunut teihin. Hän ei voi kyllin kiittää teidän jaloja ominaisuuksianne; hän pitää teitä omana lapsenansa. Olen keksinyt jotain, jonka kautta saavutamme kaksi asiaa yht'aikaa. Vaimoni on kaivannut seura-naista nyt jonkun aikaa; hyvin harvoin hän löytää soveliasta henkilöä, mutta teihin on hän mieltynyt. Tiedän, mikä uhraus teistä olisi jättää vanhempanne ja muuttaa vieraasen taloon; mutta minä en tee tarjousta ajattelematta soveliasta korvausta. Lupaan teille vaivastanne rouvani luona summan, joka voipi tuottaa vanhemmillenne tarpeelliset mukavuudet — 2,000 guldenia vuodessa".
Kaksituhatta guldenia on kaunis summa kyllä! Ja ainoastaan siitä, että opetetaan rouvaa sammaltelemaan tuota englantilaista th-ääntä ja että kärsitään vähän kiukkuisuutta, kun hänellä on migraini, ainoastaan tästä on korvaus loistava.
Vaan tämä ajatus ei Ilonkan mieleen juolahtanut. Hänen viattomassa sydämessään ei vähintäkään epäluuloa herännyt. Hän oli toisella lailla turvattu.
"Minä kiitän teitä, herrani, jalosta tarjomuksestanne, mutta minä en voi jättää perhettäni. Isäni huononee huononemistansa, usein on hän raivoisakin. Äitini pelkää häntä silloin. Ei kukaan muu talossa voi hallita häntä sellaisessa tilassa, kuin minä. Kun minä häntä puhuttelen, hän tyyntyy".
"Viisainta olisi lähettää hänet johonkin sairashuoneesen".
"Oi, herrani! se olisi hirveätä. En voi ajatella mitään kauheampaa kuin heikkomielisen karkoittamista perheen piiristä kylmäkiskoisten vieraitten ihmisten keskelle kuumeentapaisessa mielentilassa. Olen varma siitä, että hän tulisi auttamattomasti hulluksi. Kenties hänen parantumisensa olisi mahdollinen, mutta minä itse kävisin mielettömäksi, jos minun yöt päivät olisi ajatteleminen, mitä hän nyt kaukana minusta kenties kärsii, rääkäten itseänsä, kuolon kylmänä, enkä minä saisi olla hänen luonansa, minä, joka voin häntä rauhoittaa painamalla kättäni hänen otsallensa, minä, joka puhutellessani häntä kutsun hänet elämään jälleen. Minä en voi erota isästäni tässä hänen onnettomassa tilassaan. Niinäkin hetkinä jotka täällä vietän, huolettavat minua tuhannet surut. Sentähden en ole ottanut muita opetustuntia antaakseni. Mitä täällä ansaitsen, riittää hyvin meidän pieniin tarpeisin. Me tyydymme vähään, kun vaan saamme olla yhdessä".