"Pyydän anteeksi. Minä tarkoitin hyvää".
"Kiitän teitä, herrani, hyväntahtoisuudestanne".
Herra Lemming jätti sitten tämän asian.
Ilonkan mieleen ei koskaan tullut miettiä, mistä syystä tuo numeroihminen niin jalosti tarjosi hänelle vähästä vaivasta niin suuren rahasumman. Hänellä ei ollut mielikuvituksia sielussaan sellaisia, jotka olisivat johdattaneet hänen ajatuksensa oikealle uralle, toisten kanssa ei hän puhunut asiasta.
Hän pelkäsi äitinsä taipuvan tuumaan, jos hän mainitsisi tuon suuren rahasumman. Hänen pelkonsa oli kuitenkin turha; sillä jos hän olisi maininnut siitä äidillensä, olisi tämä paikalla hänelle opettanut että nuorten kauniitten tyttöjen suojelijat eivät kuulu mesenatien luokkaan, ja että hänen oli tästä hetkestä luopuminen tunnistaan herra Lemming'in talossa.
Oliko herra Lemming siis mokoma veitikka? Tuo kuolleen-naamainen mies, tasku-painos luonnon herrasta?
Niin, senlainen herra Lemming todellakin on, ei rahtuakaan parempi noita ilkeitä apinoita, jotka eläintarhoissa ottavat kiinni nuorten tyttöjen vaatteista, purrakseen heidän valkoisiin kätösiinsä tai repiäkseen kappaleita heidän puvustansa. Nämä apinat ovat kostonhimoisiakin.
Herra Lemming ei enää etsinyt tilaisuutta saada puhutella Ilonkaa. Hedelmä on vielä kova; täytyy odottaa kunnes se kypsyy ja joku ravistaa sen puusta; sillä herra Lemming tiesi että niin kävi tavallisesti. Vanhan metsästäjän jalat ovat kankeat; nuorella metsävuohella on nopeat jalat, mutta jahtikoiralla vieläkin nopeammat, ja sen avulla metsävuohi vielä joutuu pyssymiehen tielle. — Herra Lemming käski usein nuorta herraa Elemér'iä atrioitsemaan kanssansa. Atrian jälkeen menivät tupakkahuoneesen juttelemaan mokka-kahvin ja Curacaon ääressä, ja silloin kaikenlaiset hupaiset seikat tulivat puheeksi. Tietysti nämä jutut koskivat nuoria tyttöjä ja rouvia.
"No oletteko kohdanneet tuota tuntematonta sinihuntuista naista?" kysyi Lemming nieltyänsä suullisen kahvia ja huvitettuna ystävän sydämen asiasta.
"Kaksi kertaa olen häntä kohdannut, mutta kasvonsa olivat taas niin kätketyt, että oli mahdotonta niitä tuntea. Mutta vartalo on epäilemättä hänen, niin myös astunto, jotta voin vannoa että se on hän. Minun kävi nyt niin kuin viimein, tervehdin, hän ei vastannut tervehdykseen. Minä puhuttelin häntä, hän ei kuullut. Kävin sitten hänen jälessänsä saadakseni tietää, missä hän asui. Vaan samassapa hän oli kadonnut kuin noita ainakin. Ja kuitenkin olen vakuutettu siitä, että se on hän".