"Olkoon menneeksi, hyvä rouva, minä opetan teille miekkailua".
"Tosiaankin, minä siitä riemuitsen jo edeltäpäin, kuin koulupoika kevätjuhlasta. Nyt saan täytetyksi vanhan toiveen. Milloin vaan olen nähnyt sapelin tahi miekan, olen aina toivonut osaavani lyödä ja pistää niinkuin miehetkin. Ettekö luule näitä käsivarsiani kyllin väkeviksi?"
Hän kääri hihansa ylös kyynäspään yläpuolelle ja ojensi ylpeänä kauniin käsivartensa, jonka jänteitä hän kaikin tavoin koki saada kiinteälle pingoitetuiksi.
"Aloitammeko heti, huomenna vai miten? Te saatte toimia kaikista tarpeista. Mitä kaikkea tarvitaan?"
"Muutamia harjoitusmiekkoja, sillä jotkut saattavat helposti taittua; kaksi hirvennahkaista rintahaarniskaa, kaksi paria miekkailukintaita ja kaksi teräslankaista naamaria, sekä sen lisäksi pitkä lauta pehmeästä puusta, sillä lattialla tahi matolla ei voi miekkailla".
"Oivallista, herttaista! Käskekää vaan mitä tarvitaan. Sininen sali on oleva miekkailusalimme ja sitte suljemme ovet, niin ett'ei meitä kukaan häiritse. Aivan oikein, varsin hankalaksi käy miekkailla näissä pitkissä vaatteissa, varsinkin minulle, tämä suuri krinoliini ylläni".
"Epäilemättä. Kun minä opin miekkailemaan, olin vielä lapsen vaatteisin puettu".
"Siis teetämme itsellemme lyhyet pukimet niinkuin pikku-tytöille, koko amatson-puvut. Ei kukaan saa nähdä meitä niihin puettuina. Kuten jo sanoin, suljemme ovet ja laskemme alas akkunaverhot. Yksinämme seisomme vastatusten silmä silmää vastaan, emmekä kuitenkaan naura toisiamme. Siitäpä tulee hauskaa, vai kuinka?"
Ilonka myönsi.
Malvina oli jo tästä uudesta oikustaan niin innostunut, ett'ei hän laskenut Ilonkaa rauhaan, ennenkuin tämä oli kahdella ratsuraipalla näyttänyt ensimmäiset temput. Tosin hän parkasi kun raippa häntä kosketti, sillä hän ei kärsinyt kutkuamista, mutta huudahti kuitenkin yhä uudelleen: "oivallista, herttaista!"