Ja nyt puhukaamme asioista, yleisistä seikoista aivan
kylmäkiskoisesti — jos voimme.
Pankiri vastaan-otti minut, sanoi olevansa hyvin iloissaan tästä kunniasta, tarkoittaen käyntiäni hänen luonansa, ja kysyi mikä hänelle tuotti tämän onnen. Se oli noita hetkiä ihmiselämässä, jolloin henkemme hetkessä läpikulkee kokonaisen maailman päiväntasaajasta pohjoisnapaan asti. Ajatukseni sai tällä hetkellä lentää muutamassa minutissa näöstä, joka sen vangitsi, näköön, joka sitä iletti, elorikkaasta olennosta tähän kylmään irvistelevään mieheen; ihastuksesta inhoon, ja sitten taas tästä henkilöstä, joka ei toivo muuta kuin saada kaiken voiman minussa masennetuksi, siihen toiseen, joka keskellä nauruansa niin surullisesti sanoo: elämä ei ole sen arvoinen kuin lasillinen vettä; sitten vedetään minut taas vastakohtaan kunnes löydän tasapainon ainoastaan haluttomuuden tyynyydessä.
En tahdo panna tuota ihmistä kaakinpuuhun, ja siitä hän kiittäköön hyvää enkeliänsä. Minä sillä surettaisin Malvinaa. Se summa on koko omaisuus, joka Malvinalta ryöstettäisiin. Hyvä, hänen tapahtukoon armo eikä oikeus. Minä ai'on jättää pankirille takaisin ne rahat, joilla hän aikoi lahjoa minua, enkä tahdo saattaa häntä koko maailman edessä häpeemään! Tämän valtin olen hänelle velkaa.
Tätä kaikkea ajattelin samassa hetkessä kuin pankiri sanoi minua tervetulleeksi.
"Hyvä, Lemming!" vastasin minä hänelle, "te olette todellakin minua hämmästyttäneet tuolla hienolla kohteliaisuudellanne. Teidän kunnioitetun puolisonne syntymäpäivänä minun olisi pitänyt olla ensimmäinen toivottamassa hänelle onnea, eikä päinvastoin. Minä otan tuon kauniin sikarilaatikon kalliiksi muistoksi".
"No, ja kuinka sikarit miellyttävät teitä?" kysyi Lemming räpyttäen silmiänsä.
"Minä näytin kylmäkiskoiselta".
"En ole vielä koettanut niitä", vastasin minä.
Hän näytti hämmästyneeltä.
"Oi olkaa niin hyvä ja koettakaa niitä, sillä sikarit ovat erittäin hyviä, ja älkää lahjoittako pois niitä, sillä se olisi suuri vahinko".