Ainoastaan ensimäisen häpeällisen lahjan ottaminen kiristää sielusta tuskanhikeä; joka ei sitten enää tuskastuta.
Joka veteen juoksee, hän ajattelee: "kyllä minä pohjan löydän ja uin rannalle takaisin, niin pian kuin tahdon". Mutta hän pettyy, sillä hän ei löydä pohjaa, vaan meriruohoja, joihin hän kiinni takeltuu, ja jotka vetävät häntä yhä syvemmälle, kunnes uppoo.
Oi kuinka moni onkaan takeltunut noihin meriruohoihin ja uponnut!
15 Luku.
Maapallon toisella puoliskolla.
Tuo muisto Unkarin viimeisistä vaiheista, joka edellä on kuvattu, se on ahdistava ja tuskallinen.
Joka hermossa tuntuu tuska, mikä silloin meitä ahdisti.
Tule kanssani hengittämään raitista ilmaa!
Näet edessäsi kauhean suon, josta myrkyllinen puu nousee siellä täällä. Maisema on raivaamaton ja autio; taloa ei näy lähellä eikä kaukaa. Mutta suon pinnalla näkyy punainen suoni, se on ihmisveren punaamaa multaa; ja näissä verilätäköissä makaa kuolevia ihmisiä ja raadeltuja ruumiita sekasin. Etäällä hohtaa palaneen paaluituksen jäännökset, josta vierii tukehduttava savu pitkin maata, yli suon, johon se jääpi sinertävän ruskeaksi pilveksi. Raunioiden ympärillä rääkätyitä ruumiita; joista vielä nähdään liikuntoja, siellä täällä, ja tämä antaapi jonkinmoista henkeä suolle ja sumulle. Tätä kauheaa maisemaa valaisee troopillisen kesän murhaava rutto-aurinko.
Tässä paikka, jossa vapaa kansa taisteli ensimmäisen voittoisan taistelunsa orjuuden sotajoukkoja vastaan! Tappelutantereen ruttoilma — on vapaiden kansojen elo-ilma.