Gordilainen solmu on avattu.
Rohkeinkin kenrali istuu mukavammin nojatuolissaan kuin satulassa
— arvelen ma.
Ei mikään asema ole niin ikävä kuin se, joka pakoittaa meidät
olemaan jonakin muuna kuin todellakin olemme.
Ollessani taistelussa joka kanunan-laukaus kauhistutti minua, mutta sanoa pelkääväni oli mahdotonta; minulla ei ollut rohkeutta ilmoittamaan, että olin rohkeutta vailla. Minä astuin mestauslavalle ja olin vankihuoneessa; joka minut sinne vei, oli yhä vaan puuttuva rohkeus sanomaan saattajalle: nyt en mene askeltakaan edemmäksi. Nyt näin taas saman tien edessäni, jota ennenkin olin käynyt; minä näin että ihmis-pyramidi olkapäilläni vei minua yhä likemmäksi kanunia, mestauslavaa, vankihuonetta, ja taaskin puuttui minulta rohkeutta sanomaan: nyt en mene edemmäksi, minä tahdon päinvastoin seisahtua ja musertua; naurakoon minulle ken tahtoo.
Sattumus tuli avukseni. Väkivalta astui tielleni.
Mukavammalla ajalla ei se voinut tulla!
Nyt olen lopettanut sankarina; ei yhtään lehteä puutu laakeriseppeleestäni.
Tänään kestin mestari-koetuksen.
Seisoin puolijumalana kansan edessä. Aurinkona säteilin kauas ympärille.
Rohkeana, uskaliaana vastustin itse väkivaltaakin.