"En ketäkään, äitini!"
"Ehkä et itse tiedä. Sinulla on nyt se aika käsissä, jolloin tytön sielu ei enää pysy ainoastaan vanhempien luona. Jumala on niin tahtonut, ja niin on. Eikö maailmassa ole ketään, josta sinun täytyy sanoa: 'häntä rakastan toisin kuin isääni'?"
"Ei ketään".
Tuo lyhyt sana soi niin surullisesti kuin kaiku hautaholvista.
"Ei ketään", toisti Ilonka. "Missä hän olisi? Sen jälkeen kun minä jätin lapsuuden päivät, on koko tuttu maailma ollut minulle vieras. Siinä uudessa maailmassa, jossa nyt elän, ei kukaan minua huomaa enkä minä ketäkään".
Rouva Bilágoschin olisi pitänyt kysyä, eikö löytynyt ketään, jota hän vihasi; silloin olisi saanut tietää asian oikean laidan.
"Mutta, Bélteky on niin oiva nuori mies, on arvossa pidetty ja varakas".
"Sitä vähemmän syytä on antaa hänelle tyhjän sydämen, joka tekisi hänet onnettomaksi koko elin-ajaksi".
"Oi, rakas tyttäreni, niin on moni sanonut ennen sinua ja kuitenkin herännyt onnellisena ihmisenä. Kahdesta morsiamesta toinen aina menee itkien alttarin luo. Vaan en minä tahdo sinua pakoittaa, vaikka se olisi meille onneksi meidän turvattomassa tilassa. Yhtä pyydän — älä poista häntä ehdottomasti. Ota tästäkin puolen häntä vastaan. Ehkä sinussa herää mieltymys häneen. Tämä minua ilahuttaisi. Sinä olet vielä nuori; voit vielä odottaa. Anna hänen jatkaa käyntejänsä. Minä pidän paljon hänestä".
"En minä sitä vastusta. Näen häntä mielelläni".