Ilonkan sydämeen nämä sanat koskivat kipeästi, — että hänen oikkunsa pilasi perheen onnea, — ett'ei hän rakastanut isää eikä äitiä.
"Äiti", huusi hän hohtavin silmin, joista tällä hetkellä puuttui kyyneleitäkin, "älkäämme enää puhuko siitä tänään. Minä tiedän ja vakuutan, ett'ei tuo ihminen ole pyytävä minua vaimokseen huomenna. Olen varma siitä, että kun se aika lähestyy, jolloin hänen pitäisi tulla, sinä saat häneltä kirjeen, jossa hän valittaa saaneensa sydämenkouristuksen, sillä hän katuu aina päätöksiänsä ja on niin tekevä nytkin aviolupauksen suhteen. Hän ei tule huomenna. Jos hän sen tekee, pitäin sanansa, niin silloin päättäköön Jumala, onko mikään lapsi rakastanut vanhempiansa enemmän kuin minä teitä. Anna minun nyt mennä huoneeseni ja jätä minut rauhaan huomiseksi, että saan itkeä".
Hän meni huoneesensa ja itki.
Äiti katui myöhemmin mitä oli puhunut ja kuunteli levotonna Ilonkan oven takana illalla. Hän hiipi hänen luoksensa — eihän hän vaan ole kuollut! Oi ei! lempeästi hymyillen hän makasi ja hengitti tyynesti.
Seuraavana päivänä Ilonka nousi, iloisena ja leikkisänä. Hän käski Böschken ottaa esille parhaimmat vaatteet, kampasi tukkansa muodinmukaisesti, sanoen sen tapahtuvan kosimisen tähden. Viimein tuli ratkaiseva yhdestoista tunti. Frans Bélteky ei tullut. — Kello oli jo lyönyt kaksitoista. Silloin tuli — kaupunginmies, tuoden kirjeen, johon ei vastausta vaadittu. Kirje oli rouva Bilágoschille. Päällekirjoituksesta tunnettiin Béltekyn käsiala.
Rouvan kädet vapisivat niin, ett'ei hän voinut lukea kirjettä. Kirjaimet hyppivät hänen silmissänsä. Mutta Ilonka otti kirjeen hänen kädestänsä ja luki hänelle ääneen.
"Arvoisa armollinen rouva! Kohtalon kirous j.n.e. — Kun jo olin onnen portailla j.n.e. j.n.e. — palasi vanha tautini, sydämen-kouristus — — — j.n.e, j.n.e. — semmoisen kohtalon alaisena tehdä enkelin onnettomaksi j.n.e. — parempi silloin yksin kärsiä kurjuuttani j.n.e."
Kaikki oli täynnä hienosti sorvatuita lauseita, vaan näitä Ilonka osaksi oli jättänyt lukematta tai nauranut niin, ett'ei voitu kuulla mitä hän luki.
Sen pituinen se — sulhasen sijassa kirje! Ilonkan kasvot säteilivät. Hän oli voittanut. Hän heilutti kirjettä ilmassa kuin viholliselta ryöstettyä lippua.
"Enkö sanonut edeltäpäin, että sydämen-kouristus palajaisi tähän aikaan?"