Sitten avasi hän oven palvelijain huoneesen ja huusi kamari-neitsyttä:
"Tulkaa sisään! Hänen armonsa taittoi floretin miekkailu-tunnilla; sattumalta hän silloin minua haavoitti ja on pelästyksestä mennyt tainnoksiin. Auttakaa häntä pian!"
Mutta kamari-neitsyllä olikin parempi sydän kuin hänen emännällänsä.
Nähdessään verta Ilonkan vaatteilla huusi hän vapisevalla äänellä:
"Jesus Maria! Mitä minä hänestä huolin, kyllä hän tointuu; mutta neiti on haavoitettu. Minä juoksen vaunuja hakemaan".
Ilonka ei voinut häntä estää. Kamari-neitsyt palasi tuoden ajurin, juuri kun Ilonka tuli portaita alas, ja hän istui vaunuihin Ilonkan viereen. Hänen rouvansa saa maata tainnuksissa kunnes tointuu itsestänsä. Hän saattoi Ilonkaa kotiin asti. — Kaikkihan häntä niin sydämellisesti rakastivat.
Kotona Ilonka kertoi äidillensä kaikki. Hän ei voinut enää salata mitään.
Tyttärensä sairasvuoteen ääressä kirosi rouva Bilágoschi koko maailmaa, koko ihmiskuntaa. Hän moitti itseänsä moittimistaan — jopa taivastakin, joka ei sallinut kostaa tätä rikosta.
Isä mielipuoli, äiti sairas, veli vielä lapsi ja kuuromykkä! Ei maailmassa ketään, joka puolustaisi tuota taitettua liljaa! Vaan tuo taitettu lilja ei kuihtunut kuitenkaan. Raitis nuori veri pääsi voitolle; haava parantui, luonto on mainio lääkäri.
Jo kahden viikon perästä Ilonka nousi vuoteeltaan. Kuume oli poistunut. — Hän oli nyt vielä entistä kauniimpi. Kasvot olivat vaaleammat, mutta naisellisemmat, hänen ryhtinsä ei ollut enää niin ylpeä, mutta tyyni, hiljainen. Jos häneltä kysyttiin: "kivistääkö haavaa vielä?" hän vastasi "En tunne mitään kipua". Ja hän puhui totta, sillä sitä tuntiessaan hän samalla tunsi salaista onnea siitä, että oli maksanut pois suuren velan — toisen edestä.
"Lähdetään pian pois täältä, tyttäreni!" lohdutti äiti. "Me jätämme tämän kaupungin ja tämän maan; emme enää tahdo asua saman taivaan alla näiden ihmisten kanssa. Me hautaamme itsemme vieraitten pariin, missä ei kukaan meitä tunne, emmekä ota täältä mukaan mitään, ei edes tomua kenkiemme alta".