* * * * *
Eräänä päivänä astui ratsumestari Föhnwald'in huoneesen lippujunkkari näin sanoen:
"Herra ratsumestari, pyydän nöyrimmästi teitä sanomaan minulle mitä tämä tässä kädessäni on".
Tuo esine oli todellakin nimetön. Kun sitä nosti, olisi sitä painosta päättäen luullut juustoksi; kun sitä katseli, olisi väristä luullut sitä turpeeksi tahi öljykakuksi; kun sitä sormella koetti, olisi voinut vannoa että se oli halennaista katu-asfalttia; haistellessa se muistutti ätikassa liotetusta sienestä; kun sitä taittoi, näytti se olevan jotakin uudenlaista, miljonista silkkilangoista kiedottua ainetta, mutta joka rohkeni purra tuohon esineeseen, hän sai tietää, että se oli olevinaan — leipää.
Semmoisella leivällä istutetaan isänmaan-rakkautta hänen majestetinsa kaikkein uljaimpaan armeijaan.
Ratsumestari Föhnwald, joka alaupserinsa läsnä ollessa tahtoi osottaa personallista rohkeutta ja samalla näyttää että hän oli valmis jakamaan kaikki hankaluudet miestensä kanssa, puri tuohon nimettömään esineesen, maisteli sitä ja nielasikin siitä kappaleen; sitten hän sanoi:
"Lippu-junkkari, ota neljä miestä, ladatut karbinit mukana, ja tilatkaa vaunut. Minä mielin vangita ne roistot, jotka ovat toimittaneet meille tätä leipää, kutka ja kuinka monta lieneekään, ja viedä ne raudoissa Osen'iin. Sen vannon kunniani kautta".
Kun Föhnwald teki tämän valan, ei hän vielä tietänyt, kutka asianomaiset olivat. Jos sen olisi tietänyt, hän varmaan olisi vannonut saman valan kahdesti.
Viiden minutin kuluttua seisoi lippujunkkari neljän miehen ja vaunujen kanssa oven edustalla.
Ensimmäiseksi Föhnwald haki ratsujoukon leipuria. Suuri osa muona-leivistä oli vielä makasinissa; niitä oli pantu päälletysten ja alimmista vuosi jotakin lientä. Tukehduttava haju tuli vastaan kun niitä lähestyi.