"Viimeiseksi vangittu, verokomisarius, tunnusti minulle, että hän veronryöstön kautta oli saanut nämä ihmis-ruoaksi kelpaamattomat vehnät naapurikaupungista, jossa te, herra Lemming, olette niitä jakaneet hätäapuna valtiolta. Te ostitte ne uponneesta laivasta, jonka omistaja oli pakoitettu myömään polkuhintaan läpimärät jyvät".
Herra Lemming huomasi, että muna oli kova ja ett'ei sitä käynyt syöminen. Itsekseen hän ajatteli: "ahaa! taas yksi, jonka suu on tukittava", ja hän rupesi tuumimaan, paljonko tähän tukkimiseen tarvittaisiin. Mutta hän ei huolinut nousta tuolilta; seisokoon toinen, jos se häntä miellyttää.
"Tiedättehän, herra ratsumestari, että semmoisia tapaturmia voi helposti tapahtua; se on hyvin ikävä asia, vaan itse en voi olla läsnä joka paikassa".
"Vaan olittehan tässä paikassa läsnä".
"No, no, noo! Eihän nämä jyvät olleet määrätyt teidän sotamiehillenne, komisarius menetteli tyhmästi ottaessaan niitä talonpojilta, heidän olisi pitänyt käyttää niitä siemeniksi".
"Te luulette siis, herrani, ett'ei ratsumestari Föhnwald tiedä, ett'ei kukaan tähän vuoden aikaan vehniä kylvä?"
Nyt herra Lemming nousi tuolilta ja astui Föhnwald'in luo hienon maailmamiehen ankeriaisen tapaisella liukkaudella.
"Luulenpa, että ratsumestari Föhnwald on kelpo ja ritarillinen mies, joka katsoo velvollisuudekseen pitää sotilaistansa huolta. Siinä tapauksessa Lemming'kin tahtoo osoittaa ritarillisuutta. Jos teidän sotamiehenne erehdyksen kautta ovat saaneet huonoa leipää, niin kauppahuone Lemming ottaa sen herkuiksi muuttaakseen".
Omituisesti hymyten pisti hän kätensä rintataskuun ja otti siitä useilla taskuilla varustetun suuren lompakon.
Nyt täytyy panna pari tuhatta menemään, se kuuluu asiaan ja kirjoitetaan sitten vahinko-konttoon.