"Mikä saattaa teidät siihen päätökseen?"
"Rikki pistetyt sormenne, joita pidän kädessäni. Arvattavasti olette nyt ollut työnteettäjän luona, vaan ette ole tavannut häntä kotona. Nyt moni on samassa tilassa. Monta työtä-tekevää tyttöä seisoo nyt odottamassa, että ovi avattaisiin, joka lauantai-iltana suljettiin heidän jälkeensä. Oletteko kentiesi eksynyt? Missä asutte?"
Ilonka ilmoitti hänelle asuntonsa.
"Oi sinne ette löydä yksinänne takaisin. Sallitteko minun saattaa teitä kotiin äitinne luo?"
Ilonka hengitti syvään. Ahdistava tuska irtauntui hänen rinnastaan. Hän läksi matkalle saattajansa kanssa.
"Neitini", sanoi pajazzo, "minä olen velkaa teille paljon, mutta se ei ole minun vikani, ett'ei se asia ole selvillä, sillä minä en voinut löytää teitä. Onnellinen sattumus on saattanut minut perille. Tulen juuri sirkuksesta näytännön loputtua. Nyt nimeni ei ole Hans Katzenbuckel, olen nyt ranskalainen ja nimeni on Trésor. Näyttelen joka päivä pikku hevosenne kanssa. Tiedättekö minkä arvoinen pikku hevosenne on? Olen teille hyvin kiitollinen, jos myytte sen minulle 500 gulden'ista".
Ilonka hämmästyi. Niin paljon rahoja!
"Olen lahjoittanut teille sen hevosen", hän sanoi. Hän oli vielä ylpeä.
"Mutta minä en koskaan ole sitä lahjaksi ottanut. Muistattehan, neiti, että sanoin Hans Katzenbuckelin maksavan hevosen, kun voi, ja nyt minä voin. Minä olen herra, minulla on yhtä hyvä palkka kuin sektioni-neuvoksella ja minua rakastetaan enemmin kuin semmoista. Mutta teillä on perhe, jolle voi olla hyödyksi, jos vanha lainaaja tulee sanomaan, että hän on valmis velkansa maksamaan. Eikö niin? Siis sovittu: pikku hevosen hinta on 500 gulden'ia".
"Ei, herrani! kun minä sen annoin teille, ei se ollut 100 guldenin arvoinen. Minä ymmärrän sitä asiata".