* * * * *
Tuo pieni ruumis oli nyt puettu ja makasi siinä niin kauniina, että taivaan enkelit tulivat katsojan mieleen; odotettiin ainoastaan pappia.
Pienokaisen äiti ei voi häntä saattaa kirkkomaalle, sillä hän on sairaana; mielipuoli isä tietysti ei sitä myöskään voi; sisar yksin voi saattaa häntä hänen viimeiseen lepopaikkaansa. Ei kenkään tarjoa hänelle käsivarttansa tällä murheen tiellä, ei ole ketään, jonka olkapäähän hän voi nojata ja kätkeä kyyneleitään; yksinään itkevä neito saa kulkea pienen ruumis-arkun jälessä.
Iltapäivän aurinko loisti niin lämpimästi paleltuneitten akaatsia-puiden mustien lehtien läpi. Taivas ikäänkuin koetti loistollansa lämmittää mitä halla oli jäädyttänyt. Mutta siihen se ei enää kykene.
Näin mustat lehdet kertovat.
Mutta rivien väliltä on myös jotakin luettavana valkoisten kehysten sisällä.
Hiljaisesta käytävästä kuuluu askeleitten kaiku, joita tyttö niin hyvin tuntee. Neidon sydän sykkii ankarasti hänen sitä kuullessaan. Hän rientää äitinsä luo, pöyhistää hänen pään-aluksensa ja suutelee hänen poskiansa. Kun hän taas kääntää kasvonsa, seisoo hänen edessänsä — lemmitty.
Elemér oli siinä yksinkertaisessa mustassa puvussa.
Hänen kasvonsa osoittivat syvää liikutusta, ja äänettömästi kumartaen hän astuu rouva Bilágoschin vuoteen viereen.
"Minä sanoin teille, rouvani, että vielä kerran tavattaisiin. Tässä nyt olen. Tulen herra Ferdinand Harter'in luota. Te sanoitte minulle että olin rikas, ylhäinen herra ja että epärehellisesti ansaitut rikkaudet tahrasivat nimeäni. Hyvä, tänään en enää ole rikas, enkä ylhäinen herra, enkä Harter. Omaisuuteni olen jättänyt Ferdinand Harter'ille. Parantakoon hän sillä niitä haavoja, joita on iskenyt. Minä olen erään englantilaisen konetehtaan asiamies, minulta on kelpo tulot, jotka kasvavat toimiani myöten ja voivat elättää perhettä rehellisesti. Olen muuttanut nimeni: tästä päivästä olen Elemér Szivösch. Se on oleva rehellinen nimi. Tahdotteko ottaa vävyksenne Elemér Szivösch'in?"