Näin säännöllisissä oloissa kuluu aika hauskasti ja jyvä-aitta tulee yhä tyhjemmäksi, kunnes uusi vuosi tulee ja tämän kanssa uusia nesteitä maahan ja kunniallinen maanviljelys alkaa taas.
Vaan jos tavallisesti varastamista katsotaan varsin luonnolliseksi ja järjestyksen mukaiseksi, on kuitenkin poikkeustapauksia, jolloin ihminen ei millään lailla voi sitä hyväksyä, jos nimittäin joku rohkenee varastaa häneltä itseltään, mitä hän varsin hyvin olisi voinut joltakin toiselta varastaa. Silloin ihmiset ovat hyvin ankarat siveys-opissaan. Jos Böschke varastaa savutetun kinkun savutorvesta renkipojalle Marczille, mitäpä paimen, tallirenki ja isäntärenki siitä! Mutta jos Böschke varastaa mainitun kinkun papurokasta, joka on näille kolmelle keitetty, niin tätäpä ei mikään kristillinen ihminen voi kärsiä äänetönnä. Tämmöinen papurokkakinkku-juttu antoi myöskin aihetta rettelöön, joka eräänä kauniina torstaipäivänä adventissa häiritsi uusien maalaisten rauhaa; sangen prosallinen aine romanissa, mutta kenpä siihen mitään voi, että tuommoiset tapaukset ovat niin tavalliset maalais-raukkain elämässä.
Kun päivällisruoka oli pantu pöydälle, tulivat rengit kaikki kolme ulos porstuaan rokkavadit kourissa; vatien sisällys oli koskematta ja puulusikat siihen pistetyt.
"Kutsu armollinen rouva tänne!"
Rouva Bilágoschi tuli porstuaan.
"Mistä on kysymys?"
"Tässä on ruoka", sanoi tallirenki ja asetti vadin kivipöydälle. tupakkapiippu hänellä nytkin oli hampaissa.
Samalla tavalla teki isäntärenki röyhkeänä, hattu päässä. Paimen ei ollut huonompi. Hän antoi samalla selityksen tästä kohtauksesta, osoittamalla luut, jotka vaatimattomina olivat keskellä rokka-astiaa.
"Vai niin, tällä sialla on ollut luita vaan, eikö mitään lihaa?"
"Olemmeko me koiria, koska meille tarjotaan luita? Hä?" kysyi isäntärenki.