Niin pian kuin huomasi millä raa'alla melulla äitiä kohdeltiin, juoksi hän kohta ulos ja tuli juuri sopivaan aikaan tekemään pikaisen lopun Böschken mahtipuheista.
Ilonka oli muuttunut ihan tuntemattomaksi.
Hänen silmänsä pyörivät, kasvot hehkuivat, kulmat olivat rypistyneet ja hiukset liehuivat epäjärjestyksessä pään ympärillä, suusta näkyi yhteenpurrut hampaat ja molempain käsien sormet olivat koukistuneet ikäänkuin villikissan kynnet, kun se rynnäkköä valmistaa.
Hän oli julman ihana. Nuo kolme miestä hämmästyivät niin tästä ilmiöstä, että kaikki rohkeus katosi.
"No missä on hattusi, kun puhut äidilleni?" huusi nuori neiti isäntärengille, joka seisoi lähinnä häntä. Tämä ei kuitenkaan ehtinyt selittää missä hänen hattunsa oli, sillä se lensi samassa hänen päästänsä ja sai lepopaikkansa pumpun hirrellä.
"Ja mitä sinä piipulla teet?" kysyi hän käskijän äänellä tallirengiltä; eikä aikaakaan niin piippu ei ollut mikään piippu enään; hän oli temmaissut sen tallirengin suusta ja heittänyt sen lattialle tuhanneksi palaseksi.
Paimen ei odottanut vuoroansa, vaan pötki tiehensä tavallista kiiruummin, ja pylvään takana löi hän otsansa niin kovasti siellä väijyvän renkipojan Marczin otsaan, että olivat vaihtamaisillaan neniä.
Mutta neiti Ilonka lähetti seuraavan saarnan rappusilta voitetun sotajoukon jälkeen:
"Jos vielä saan kuulla että joku uskaltaa olla hävytön äitiäni kohtaan, niin otan minä kepin ja lyön sen poikki hänen selässänsä, se lurjus kyllä on sen muistava! Ruokansa ottakoon jokainen mukaansa tänä päivänä ja keittäköön sen huomenna itse; joka ei tähän tyydy, sille alkaa uusi vuosi! Hän saa mennä matkaansa".
Vaan tätä kaikkea eivät ehtineetkään kuulla. Böschke oli täll'aikaa päässyt vesisaavista ja näki, niinkuin ennenmuinoin sultani Nureddin kylpy-ammeesta noustuaan, aivan uuden maailman silmiensä edessä.