Puhuminenkin unohtui häneltä.
Tämä ei ollutkaan sama maailma, jota Böschke oli viimein nähnyt. Tämä neitonen ei ollutkaan se, jota hän sunnuntaisin oli opettanut sukkia kutomaan, ja kieli, jota he puhuvat tuolla, ei varmaankaan ole Unkarin kieltä.
"Ja sinä saat kohta mennä tiehesi!" huusi Ilonka hänelle. "Sillä niin pian kuin uskallat tulla äitini kasvojen eteen, revin minä silmät päästäsi ja kielen kurkustasi ja panen sinut pieniksi palasiksi niinkuin tämän tikun". Tikku oli piipunvarsi, jota hän vielä piti kädessään.
Böschke aikoi sanoa jotakin, mutta ei ehtinytkään.
"Pois täältä kohta, eikä sanaakaan enää! Nyt minä olen Aspis, ja tästä hetkestä ai'on aina olla Aspis ja minä olen sinulle näyttävä mitä Aspis on!"
Mutta Böschke näki sen jo. Hän huomasi myös ett'ei hänen ollut hyvä jäädä, kun toiset jo olivat paenneet taistelutantereelta. Neiti katsahti luutaan, joka oli nurkassa. Sen tähden hiipi Böschke hiljaa ulos pihalle ja katseli salaa taaksensa, oliko neiti luudan kanssa hänen jälessään.
Renkipoika Marczin ritarillisuus ei ollut niin suuri, että hän tässä ankarassa ottelussa olisi rientänyt kultansa avuksi. Hän oli hiipinyt ylös heinäpielekselle ja siellä hän makasi vatsallaan, katsomassa kuinka leikki päättyisi.
Ilonka veti rakkaan äitinsä mukanaan pois porstuasta.
Rouva Bilágoschi itki. Hän syleili lastansa. Nämä kyyneleet olivat ehkä puoleksi ilon kyyneleitä siitä, että nyt viimein oli saatu "herra" taloon.
"Niin, mutta ei kyökkipiikaa".