Samassa hän repäsi Siegfriedin manttelin rinnasta auki, toivossa löytää sieltä kultakirjaisen samettinutun. Mutta turhaan. Sieltä pilkottikin vain karkea liinainen paita, jommoista kaikki jesuitat pitävät, halvimmasta palvelijaveljestä aina kenraaliin asti. Ja kun hän vielä paidan rinnankin aukasi, tuli esiin rautainen risti, joka riippui vitjoista kaulassa. Ristin terävä syrjä oli, kreivittären kiihkoisasti syleillessä, painunut niin syvälle munkin rintaan, että siihen oli tullut verihaava.
"Minä olen se, miltä näytän", vakuutti Siegfried uudelleen ja äänensä oli niin jäinen sekä katseensa niin kova, että kaikki iloisuus katosi kreivittären kasvoilta.
Häntä oikeen puistatti, mustat silmät tähtäsivät konemaisesti rautaristiä. Vihdoin löi hän äkkiä kädellään otsaansa ja heitti päänsä taaksepäin.
"Se on ainoastaan unta. Herättäkää minut! Antakaa minulle vettä! —
Vettä!"
"Rauhoittukaa rouvaseni! Olemme valveillamme. Mitä näette, on pelkkää todellisuutta."
"Teodor."
"Teodor on kuollut."
"Mutta ei sodassa turkkilaisia vastaan."
"Ei — vaan taistelussa itsensä kanssa."
"Kahteen vuoteen ei sinusta ole mitään kuultu."