"Armollinen rouva", sanoi hän. "Säästäkää poikaanne!"
Samassa hän kumartui alas itkevän lapsen puoleen, ja peitti hänet manttelillaan. Poika kyyristäytyi hänen turviinsa ja alkoi katkerasti itkeä.
"Älä itke lapseni!" sanoi munkki. "Luota vain äitiisi, sillä hän rakastaa sinua! Kuritus äidin kädestä on siunaus pojalle. Otapas tämä kirja ja kanna se huoneeseen, sillä minä tulen asumaan tässä talossa ja sinua opettamaan."
Tämä käsky hämmästytti poikaa siihen määrään, että hän lakkasi itkemästä. Uteliaisuus voitti katkeruuden. Hän tarttui innokkaasti tuohon paksuun kirjaan, jossa asui niin ihmeellinen voima, jota pahat hengetkin pelkäsivät. Hänelle tuli harras halu itsekin oppia noita kirjan salaperäisiä merkkejä, tullakseen niiden kummallisen voiman haltijaksi. Narri, koirarenki ja haukka seurasivat mukana. Hekin olivat uteliaita näkemään kirjaviksi maalatuita tenhomerkkejä.
III.
Kahden kesken munkin kanssa jäätyään ratkesi kreivitär raikuvaan nauruun. Hänen ilonsa oli yhtä intohimoista ja raivokasta kuin surunsakin, käsiänsä yhteen lyöden huusi hän:
"Ha, ha, ha! Siis olet se sinä! Vihdoinkin. Et olekaan kuollut. Olet kuitenkin tullut luokseni. Kovin olenkin sinua odottanut ja usein ääneensä kutsunut. Mutta et ole tullut. Vasta sitte, kun en enää odottanut, tulit. Ha, ha, ha! Oletpas sangen omituisessa valepuvussa eteeni astunut, Teodor Dalnoki!"
Näin sanoessaan asetti hän molemmat kätensä luostari-isän olkapäille, silitti tämän kuopalle painunutta poskea ja vei sangen lähelle kasvonsa, joissa silmät liekehtivät kaipauksen tulesta.
"Nimeni on isä Siegfried!" sanoi munkki tyynesti eikä yksikään hermo kasvoissaan värähtänyt, vaikka nainen niin intohimoisesti häntä syleili.
"Se ei ole totta!" huusi kreivitär ja tarttui kiihkeästi munkin vaatetukseen. "Tämä on ainoastaan valepuku."