Siegfried seisoi jo vallan lähellä häntä, niin että puhelunkin saattoi alentaa hiljaisemmaksi.
"Minkä epäonnistuneen koston te tahdotte toimeenpanna! Tehän tahdotte polttaa, murhata, ruoskia. Sehän on teidän vihamiehellenne ainoastaan hauskutusta ja vaihtelua yksitoikkoisuudessaan. Mutta jos te todella tahdotte Mitoschinin herralle kelpolailla kostaa, niin kaadattakaa vielä joukko metsän riistaa ja lähettäkää ne hänelle — lahjaksi! Se tulee häntä hävettämään."
Rouvan kasvot kirkastuivat ikäänkuin aurinko myrskyilman jälkeen.
"Aivan niin", naureskeli hän ja silmät loistivat ilosta. "Sillä tavalla tosiaankin kostan. Hoi, pehtoori! — Metsästäjät! Tulkaa takaisin! Tulkaa tänne! — Menkää siis metsään, ampukaa kuormallinen villipeuroja ja viekää Mttoschiniin sekä sanokaa, että jos hänen on niin nälkä, että täytyy käydä ruokaa hankkimassa minun alueeltani, niin tässä lähetetään koko kuormallinen tavaraa, ettei tarvitsisi varastaa!"
Tästä asiain käänteestä olivat kaikki hyvillään. Rauha palasi taas linnaan. Nuori herrakin ynnä narri, koirarenki ja heitukka uskalsivat tulla esiin äsköisen rajuilman aikana etsimistään piilopaikoista. He olivat nyt täydellisesti vakuutetut siitä, että munkki osasi kirjallaan ajaa ulos pahat henget.
"Äiti", kirkui poika kreivittären polvia syleillen, "tämä merkillinen pappi ajoi sinusta ulos paholaiset!"
Mutta silloin sai nuori herra kokea jotain, mihin hän ei vielä koskaan ennen ollut tottunut. Rouva antoi nimittäin hänelle kaikuvan korvapuustin.
Poika ällistyi tästä niin, ettei edes älynnyt ruveta itkemään.
"Nallikka! katsopas tulevaa kasvattajaasi ja isääsi! Käy hänen luokseen ja suutele hänen kättään!" sanoi kreivitär samassa hyvin kovakouraisesti laahaten poikaa munkkia kohden.
Siegfried puuttui asiaan.