"Jaa … meneppäs pappi! mene, jos uskallat juuri nyt astua äitini näkyviin!" kehoitti nuori herrakin innokkaasti.
Kaikki neljä piirittivät laajasti luostari-isän; yksi veti kaapusta, toinen tyrkkäsi selästä ja niin kulettivat hänen monimutkaisten käytävien ja rappusten kautta siihen suuntaan linnaa, josta kuului äänekäs meteli. Samassa lensi muuan salin ovi auki äkkiä ja heidän edessään seisoi itse linnanherratar. Hänen nähtyään kiiruhtivat nuori herra, koirarenki, narri sekä heitukka pakoon semmoista vauhtia, että olivat päänsä murskata nurkkiin ja ovenpieliin. Siegfried yksin jäi jälelle.
Kreivitär oli avannut salinoven äkäisellä ja kovalla keltaisen, rautakorollisen puolisaappaansa potkaisulla. Nyt seisoi hän keskellä lattiaa ylpeänä ja vihaisena, ikäänkuin taisteluun valmistautuneena.
"No eikö tuo paholaisperhana vielä munkkilurjustakin tänne vaivoiksi lähettänyt", mutisi hän kiukkuisesti. Ja aivan kuin ei olisi Siegfriediä huomannutkaan, käänsi häneen päin selkänsä ja alkoi vihan vimmassa viereisessä huoneessa olijoille kirkua seuraavaa: "Mitä siinä ammottelette kitojanne, ikäänkuin olisitte puukuvia. — Kuunnelkaa mitä sanon ja tehkää joutuun sen mukaan! Kaikkien talonpoikain, renkien ja heitukkain pitää kiireesti varustautua heinähangoilla, piiskoilla ja sapeleilla sekä rynnätä Mitoschiniin. Hei, pojat! menkää sinne, valloittakaa linna ja pankaa punainen kukko katonharjalle laulamaan [= sytyttäkää linna palamaan]! Koska hän on paistia varastanut, pitää hänen tultakin saada sitä kärventääkseen. Yllättäkää roskaväki, niinkauan kun he ovat päissään! Heittäkää heidät vesikaivoon! siellä kyllä selkiävät. Mutta se nelitorninen ankkaläätti, jossa se vanha riitakukko itse asustaa, tulee teidän sytyttää jokaisesta neljästä kulmasta yht'aikaa. Se pitää teidän tehdä, vaikka itse pyhä Florian omassa persoonassaan tulisi armahdusta rukoilemaan. Liikuttakaa siis sorkkianne, te mölyapinat!… Matkaan ja nopeammin kuin salama!… Kuuletteko!… Mutta missä olikaan se tyhmä munkkiroisto? — Ahaa tuolla! Mitä hän täältä etsii?… No astukoonhan hän toki lähemmäksi!"
Naisen kasvot olivat vihasta hehkuvan punaiset; otsallakin oli veren karvaisia täpliä. Sieramet vapisivat, silmät pyörivät kammottavasti kuopissaan, huulet olivat vertyneet, hiukset — nuo kullanpunaiset kähärät — törröttivät hajallisina, koko kasvot vapisivat kovasta hermojen kiihotuksesta. Vartalo ilmaisi voimaa ja määrätöintä intohimoa, jota vaikutusta vielä pukukin ylensi. Kreivinnalla oli nimittäin yllään alemma lantioita ulottuva laajahihainen nuttu paksusta punaisesta silkistä, runsaasti kirjaeltu kullalla ja ruskealla ompeleella, niin että se etäältä katsottuna muistutti tiikeriä. Kaulassa oli pehmeä höyhenkaulus ja vyötäröillä kallis turkkilainen vyö, jossa terävä tikari välkkyi. Nutun helmaan oli ympärinsä kiinnitetty leveä koriste suurista kultarahoista, jotka pienimmästäkin liikkeestä sointuvasti kilisivät. Edestä oli takki niin lyhyt, että se — naisen kiivaasti liikehtiessä — salli näkyä korkeakantaiset keltaiset puolisaappaat, vieläpä punasilkkiset roimahousutkin.
Uudelleen hän vihaisesti komensi: "No — tule lähemmäksi, pappi!"
Isä Siegfried astui esiin ja lausui juhlallisesti: "Rauha ja siunaus teille ja huoneellenne!"
Kun kreivitär tämän äänen kuuli, irtautuivat hänen kätensä äkisti tikarin kahvalta, jota hän kiukuissaan oli puristanut, ja menivät otsalle, joko silmien varjostukseksi tarkempaa näkemistä varten tai kenties myös kasvoja peittääkseen.
Mutta munkki astui vieläkin askeleen lähemmäksi ja sanoi ystävällisellä tavallaan: "Vihastuminen turmelee kauneutenne, armollinen rouva. Kleopatra ei koskaan pikastunut, sen vuoksi saikin hän pitää ihanuutensa elämänsä loppuun saakka. Kiukku vääristää kasvot, tekee ne ryppyisiksi ja kulmikkaiksi. Suloisen naisihmisen ei pitäisi milloinkaan menettää malttiaan."
Vihastus katosi vähitellen kreivittären kasvoilta, leiskaava puna asettui, otsa selkeni ja piirteet saivat entisen viehättäväisyytensä. Munkin viimeisten sanojen aikana koetti hän jo hymyilläkin.