"Oih … minä tiesin."
"Ja kuitenkin uskallat kuunnella minua, kun rippituolissa polvistun ja korvaasi kuiskaan: Pater peccavi. Minä rakastan erästä miestä, rakastan mielipuolen tavoin, intohimoisesti. Sen vuoksi en voi rukoilla, en kykene, vaikka tahtoisinkin. Koko Litania on minusta ainoastaan hänen nimeänsä. Jos katsahdan pyhimyskuviin, näen niillä hänen kasvonsa. En voi tehdä parannusta, sillä rakastan syntiäni; se tuottaa minulle suloista nautintoa. Mea culpa! Mea culpa!… Minulla oli hyvä, uskollinen puoliso, lempeä kuin kyyhky, lauhkea kuin lammas. Ja minä katkeroitin tuon kunnon miehen koko elämän; olin kenties syynä hänen kuolemaansa. Iloitsin leskeksi joutumisestani, sillä nyt luulin saavani omakseni sen miehen, jota rakastin. Mea culpa! Mea culpa! Kuule minua! Herra ylhäinen! Armahda minua! — Mutta hänen sydämensä ei välittänytkään minusta, sillä hän lempi kauniimpaa, parempaa, viatonta neitosta. Verrattomalla viekkaudella sain ilmi tuon puhtaan sielujen liiton. Yllytin immen isän ja veljen rakastajaa vastaan. Kaksintaistelu syttyi; siinä onnetoin mies puhkaisi lemmittynsä veljeltä sydämen. Siten eroitin kaksi toisiinsa kiintynyttä sielua. Mea culpa! Mea culpa! Ole minulle laupias! — En armoa rukoile, ainoastaan oikeutta tahdon. Sitä miestä pyydän itselleni, jota rakastan. Anna, Herra taivainen, hänet minulle! Hän on kyllä nykyään sinun palveluksessasi, mutta minä riistän hänet sinulta, kiedon kahleisiini, kätken koko maailmalta. Vaikka helvettiin, kadotettujen kotiin, olen valmis hänen kanssansa matkustamaan."
Kreivitär heittäytyi kasvoilleen lattiaan ja suuteli miehen tomuisia kenkiä samalla raskaasti huoaten sekä surullisesti vaikeroiden.
Siegfriedin tuli sääli. Hän laski kätensä polvistuneen päälaelle ja lausui lempeästi:
"Jumala antakoon anteeksi syntisi, eksynyt, kurja naisraukka!"
Sen sanottuaan lähti munkki, mutta rouva suuteli hänen kengänpohjiensa jättämiä märkiä, savista jälkiä.
IV.
Tuo paksu nelitaitteinen kirja, jonka Siegfried oli mukanaan tuonut, ei ollutkaan mikään pahojen henkien ulosajo-väline, vaan se oli teos, jonka varmaankin piru oli toimittanut, sillä ihmisiä kiusataksensa. Jo monta vuosisataa oli se ollut Madocsanyn luostarin kirjastossa; aikoja ennen kuin Ignatius Loyola oli jesuitti-munkistoakaan perustanut. Ennen Jesuksen veljeksiä olivat nimittäin karmelitat hallinneet Madocsanya. Niillekin oli kirja ollut outo ja tuntematointa ikää ja alkuperää sekä tuottanut outoudellaan paljo päänvaivaa. Oli sitä yritetty selittääkin. Sitä todistivat ne leveihin marginaaleihin tiheään kirjoitetut latinankieliset selitykset. Niin paljo olivat tutkijat olleet siitä selville saavinansa, että olivat sen päätelleet erääksi vanhaksi Schijakah nimiseksi kieleksi, jota entisen ajan arabialaiset viisaat kuuluvat käyttäneen salaisessa kirjeenvaihdossaan. Mutta varmuuteen ei vielä oltu päästy.
Kirjan nimi oli: "Eitukluk uttalas". Ensimäinen sana muistutti jotain neekerikieltä, jälkimäinen taasen tuntui olevan tatarilaista alkuperää. Mitä ne merkitsivät, ei kukaan ollut vielä saanut selville.
Kirjaa oli luostarissa muuten yleensä käytetty kahdenlaiseen tarkoitukseen. Kun muuhun työhön kyllästyttiin, tutkittiin sen salaperäisiä merkkejä ja kun ulosmentiin, otettiin se kainaloon, että muka näyttäisi siltä, kun oltaisiin matkalla rauhallisia opinnoita harjoittamaan.