Tuota viimemainittua tarkoitusta varten oli Siegfriedkin sen mukaansa ottanut. Ehkä myöskin oli arvellut, ettei Madocsanyn linnassa löytyisi yhtään kirjaa ja saisi sen vuoksi ikävät iltahetkensä viettää tutkimalla tuon salaperäisen teoksen lehtiä.
Nuoren herran piti maata samassa huoneessa kuin Siegfried. Mutta hän ei saanut unta, ilman että narri kertoi satuja. Sitä siis piti Herskon joka ilta puoleen yöhön saakka tehdä, lapsen vuoteen vieressä istuen. Aikaansa sillä välin kuluttaaksensa otti Siegfried kirjan mukaansa eräänä iltana. Ja senkin jälkeen, kun nuori kreivi oli jo nukkunut, piti heidän vielä valvoa, sillä lasta kiusasivat ilkeät unennäöt; hän havahtui usein ja rupesi itkemään, jolloin munkin ja narrin täytyi häntä rauhoittaa.
Hereillä pysyäkseen oli arabialainen kirja munkille hyvänä keinona.
Narrilla piti olla viiniä, muutoin ei hän voinut valvoa.
Niin istuivat he usein pitkät yöt toistensa vieressä pöydän ääressä; Siegfriedillä edessään kirja ja suuri lyijyinen mustetolppo, narrilla viiniruukku ja pikari.
"Kuuleppas, isä!" sanoi narri kerran, "jos joku meidät näin toistensa vieressä näkisi istuvan, ei varmaankaan heti voisi eroittaa kumpi meistä on narri kumpi viisas."
"Epäilemättä päättäisi hän sinut viisaaksi ja minut narriksi", vastasi
Siegfried.
"Jos tahdot, saat minulta viisautta, ruukkuni on sitä täynnä! — He!"
"En juo viiniä."
"No mitä sitte on tuossa pöntössäsi?"
"Siinä on mustetta."