Matkan perille päästyä sanoi kreivi: "Mathias, lyö pois pohja yhdestä tynnyristä ja maksa palvelusväelle koko vuoden palkka! Tunnin sisällä täytyy jokaisen elävän olennon olla linnasta tiessään, sillä jos minä vielä sen jälkeen jonkun täällä tapaan, ammun hänet heti kuoliaaksi! Ainoastaan sinä yksinään jäät luokseni!"
"Suokaa anteeksi!" uskalsi mestari Mathias väittää, "mutta eiköhän ole liiaksi uskallettua jäädä tänne meidän kahdestaan? Laajalta nimittäin jo tiedetään näistä rahoista: ne voisivat kenties houkutella rosvoja tänne."
"Ole huoleti sen asian suhteen! Me ajamme koko rahakuorman kirkkoon. Sieltä ei sitä kukaan varasta. Ja sitte kun kuu on noussut, pistämme hevosen taas puihin ja matkustamme Venäjälle. Rahaa on meillä kyllä, voidaksemme kaikkialla elää herroiksi."
"Ei tässä raha yksinomaan auta; täytyisi saada hiukan illallistakin."
"Siitä on huoli pidetty. Taloudenhoitajan asuntoon on varattu hampaankoloon panemista matkan varalle. Löydät kyllä sieltä kaikki; tässä on avain. Siellä on myöskin viininassakka. Sen me tyhjennämme täänpäiväisen 'juhlan' kunniaksi. Muun tavaran otamme mukaamme matkalle. Mutta ennen kaikkia lykkää kuorma kirkkoon!"
Mathias teki työtä käskettyä, veipä vielä hevosenkin sakariston alustaan.
Yksi rahatynnyri jäi pihalle. Siitä jakoi Mathias koko vuoden palkan palvelusväelle sekä sen tehtyään ajoi heidät ulos portista. Itse linnanrakennukseen ei enää päästy sisälle, sillä avaimet oli Madocsanyssa.
"Tynnyriin jäi vielä kolikoita, mihin ne pannaan?" kysyi Mathias.
"Pistä taskuusi! kai ne ovat mieluista tavaraa sinullekin!"
Tätä ei mestari Mathiakselle tarvinnut sanoa kahdesti.