"Ruoka ja juoma on ainakin vielä myrkytöntä ja tästälähin pidän minä kyllä herra Graziania silmällä."
Mathias sai kauan aikaa vartoa kreiviä, sillä isä Siegfriedin hautaaminen kullalla ja hopealla veti paljo aikaa. Vihdoinkin ilmoitti kellon kilinä kappelin tornissa, että joku kuljeskeli maanalaisessa käytävässä. Pianpa näkyikin herra Grazian tulevan lenkuttaen kirkon ovesta ja lähestyvän linnaa. Pihassa ei enää ollut karhuja; niiden nahat riippuivat orsilla kuivumassa.
"Aaveet kilistivät taaskin kelloa", huomautti Mathias tulijalle.
"Viimeisen kerran ne nyt soittivat", vastasi tämä ja istuutui pöytään.
Kreivillä oli jalassaan suuret saappaat, joiden pitkissä varsissa saattoi säilyttää kokonaisen tavaravaraston.
Yhdestä varresta veti hän kotelossa säilytetyn käyrän veitsen sekä kaksihaaraisen kahvelin, sillä todella ylhäinen herra ei milloinkaan vienyt suuhunsa vieraita syömäaseita; toisesta varresta tuli esiin kilpikonnankuoriseen rasiaan suljettu pienoinen, jalaton ja pyöreä "Bratina"-niminen kultapikari. Sen täytyi aina yhdessä siemauksessa tyhjentää, sentähden ettei sitä voinut laskea mihinkään seisomaan.
"Nyt me syömme, ystäväiseni", sanoi hän, "leikkaapas kinkusta itsellesi ja minulle viipale! Näethän, etten voi käyttää toista kättäni."
Mathias istuutui vastapäätä isäntäänsä ja molemmat söivät hetkisen aikaa sanaakaan toisilleen virkkaamatta. Linnanherralla mahtoi olla kova nälkä, sillä hän ei ollut aamusta saakka syönyt palastakaan.
Koira juoksenteli iloisesti sinne tänne. Ruoka ja juoma ei ollut sitä hitustakaan vahingoittanut.
"Ja nyt me juomme tästä samasta bratinasta, sinä ja minä, ystäväiseni", virkkoi Grazian kotvan ajan perästä, "ensin otan minä ryypyn, sitte sinä. Näetkös! tämä bratina on erinomaisen käytännöllinen juoma-astia. Sillä ei ainakaan voi isäntä vieraitansa myrkyttää — kuten Italiassa kuuluu olevan tapa — kun näet kaikkein täytyy juoda samasta pikarista, isännän tietenkin etupäässä."