Siegfried ei voinut enää muuta liikuttaa kuin päätänsä.
"Miserere mei Domine!" kuului huokaus elävänä haudatun kurkusta.
"Hahaha!" nauroi Grazian. "Tahdotko vielä lopuksi lauluakin kuulla? Kenties pitäisi minun jotakin sinulle laulaa? Mitä pidät tästä: Genitus mortis, dolores inferni, Circumdederunt me? Taikka kenties kuultelet mieluummin tätä: In paradisum inducant te angeli? — Se on kovin surullinen laulu, paljo hauskempi on tämä: 'pitelepäs lirkkuseni kiinni käsivarrestani!' — Osaatko loppukerron siihen: 'Ja sitte se tanssi alkaa!' Hahaha!"
Sen jälkeen otti vanhus tulisoihdun käteensä sekä nilkutti tiehensä, mennessään kaiuttaen maanalaista käytävää pilkkanaurullansa. Se olikin viimeinen ihmisellinen ääni tuon salaisen tunnelin yössä.
XVI.
Mestari Mathias oli sangen älykäs mies, jonka ymmärrys alinomaa oli muidenkin käytettävänä. Kun hän herra Grazianin jätti, puheli hän itsekseen:
"Minä olen saanut tietää suuren salaisuuden. Olen myös raamatun kautta vannonut, etten puhu kellekään niistä. Mutta herra Grazian ei varmaankaan sittekään luota minuun, koska ei hän raamattuunkaan usko. Luullakseni pitäisi hän kuollutta miestä valaa parempana. Mutta sangen helppoahan on tehdä elävästä miehestä kuollut. Siihen tarvitaan vain pikku palanen erityisellä tavalla valmistettua kinkkua tai kulaus älykkäästi täytetystä pikarista sekä rauhallinen yö — ja kuollut ei enää herää."
Tämmöistä ajatteli mestari Mathias leikatessaan taloudenhoitajan asunnosta löytämäänsä kinkkua sekä asetellessaan viinipulloa pöydälle.
Yht'äkkiä johtui mieleensä oivallinen tuuma.
Talossa oli vielä jäljellä muuan elävä olento — koira. Tämän hän huusi luoksensa sekä heitti sille kappaleen kinkusta. Elukka nielasi ahneesti lihakappaleen. Sitte kaatoi Mathias hiukan viiniä lautaselle ja asetti sen koiran eteen. Sillä oli jano ja joi sentähden halukkaasti viinin. Mitään erinomaista ei sille kuitenkaan näyttänyt tapahtuvan.