Vihdoin tuotiin lähettiläs Idalian tykö. Se oli mestari Mathias, mutta niin muuttuneena, että häntä tuskin enää tunsi. Kasvonsa oli tuska kamalasti vääristänyt ja kylmyys ne sinisiksi värjännyt.
"Minä tulen Mitoschinista", läähätti hän — samassa kaatuen voipumuksesta lattialle.
"Tuokaa lasillinen lämmitettyä viiniä!" käski Idalia.
"Ei, ei viiniä!" huokasi sairas, "ei viiniä, minä olen siitä tavarasta saanut kyllikseni maailmassa."
Samassa hän asettui polvilleen Idalian eteen sekä alkoi ristissä käsin häntä rukoilla:
"Taivaan laupeuden tähden, pelastakaa minut!"
"Mitä sinä tahdot, mies?"
"Mitoschinin linnanherra on minut ja itsensä myrkyttänyt. Jumala häntä siitä rangaiskoon! Auttakaa minua, rouva, minä kuolen!"
"Miten minä sinua auttaisin?"
"Ah! älkää teeskennelkö! Tiedänhän minä. Grazian on minut tietämättäni bratinalla myrkyttänyt. Ihmiset sanovat, että sinä, kun myrkytit puolisosi, joit yhdessä hänen kanssaan samasta myrkytetystä lasista, ettei hänen epäluulonsa olisi herännyt. Mutta heti perästäpäin otit sinä salavihkaa vastamyrkkyä, niin että jäit eloon; miehesi sitävastoin ei semmoista saanut ja kuoli."