Kun sitte vesi oli taasen uomaansa takaisin vetäytynyt, jäi tulvintapaikalle paksu kerros karkeata kiiselihiekkaa.
Tämän elementtien raivon johdosta saatiin naapuristossa vasta tietää niistä surullisista tapauksista, joille molemmat linnat olivat äskettäin olleet näyttämöinä.
Vasta seuraavana päivänä löysivät Likovay-perheen tuttavat herra Grazianin kuolleen ruumiin Mitoschinin linnan taloudenhoitajan huoneesta, jonne tulva ei ollut ulottunut. Mutta Mitoschinin pienestä paavilaiskirkosta ei ollut jäänyt edes kiveä kiven päälle. Myöskin oli hirveä räjähdys, yhdessä valtavan vesitulvan kanssa, muuttanut koko salaisen maanalaisen käytävän elävine ja kuolleine asukkaineen muodottomaksi kivi-, tiili-, sora- ja puuainekasaksi.
Pitkät ajat tämän jälkeen alkoivat Likovayn perheen jäsenet hakea sitä summatonta rahanpaljoutta, jonka Grazian-herra oli saanut Mitoschinin linnankauppahinnaksi. Mutta mitään ei löydetty.
* * * * *
Tämä kertomus perustuu perhearkistoissa säilytettyihin tosiasioihin.
Sitäpaitsi kansa vielä nytkin sillä paikkakunnalla puhuu isä
Siegfriedistä.
Ja aina kun Mitoschinin linna vaihtaa omistajaa, tekee myöjä kauppakirjaan sen ehdon, että jos nuo salatut aarteet löytyisivät, pitää hänen saada ne.
Mutta ihmiset sanovat, että aarteet vasta sitte löytyvät, kun isä
Siegfried on ensin vapautettu muuratusta haudastaan.
Kenties ovatkin ihmiset oikeassa!
Loppu.