"Isä Siegfried — muurattu — maan alle — rahojen sekaan — Mitoschinissa — elää vielä — minut on myrkytetty." Enempää ei hän kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.
* * * * *
Idalia jäi yksin salaisuuksineen.
Hänen vanha intohimoinen rakkautensa leimahti taasen täyteen liekkiin.
Tuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään suljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä, kuolleitten seurakumppanina.
Jos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo eikö se hänestä tuntuisi Jumalan enkeliltä, taivaasta lähetetyltä. Ja jos tuo joku sitte vielä pelastaisi hänet haudastaan, syttyisi hänessä varmaankin ikuinen rakkauden liekki tuota pelastajaansa kohtaan.
Tehtyänsä tämän johtopäätöksen, oli Idalialla selvänä, mitä hänen piti tehdä ja tehdä heti.
Hän kääri kiireesti ympärilleen mustan manttelin, pisti tikarin ja pistoolin vyöhönsä, haki kirveen, sillä muurauksen särkeäkseen, sytytti salalyhdyn sekä hiipi näin varustettuna ulos linnasta. Aamuun ei ollut enää pitkältä, mutta paksu sumu peitti seudun, niin ettei voitu nähdä, mihin suuntaan hän kulki.
Kukaan ei koskaan saanutkaan tietää, mihin hän oli mennyt.
Kello kuuden ajoissa aamulla tapahtui kamala maanalainen, laajalle ulottuva räjähdys, joka kaatoi torneja ja särki linnoja raunioiksi. Myöskin jesuittaluostari, ylpeine kaariholveineen, luhistui maahan ja Mitoschinin linnan paavilainen kirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset, jotka jo niin aikaisin olivat valveilla, väittivät nähneensä Waag-virran keskustasta yht'äkkiä nousseen äärettömän suuren tulipatsaan. Sakea savupilvi leijaili vielä kauvan aikaa ylhäällä ilmassa ja jääpeittonsa särkeneen joen aallot vyöryivät yli äyräittensä sekä tulvasivat tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan kokonaiset kylät ja metsiköt, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä oljenkorsia.