Suuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin hän lausui!
"Oi, Herra Jumala! Minä joudun helvettiin, jos salaisuuden kerron, sillä olen biblian kautta vannonut, etten sitä kenellekään ilmaisisi."
"Helvettiin joudut kaikessa tapauksessa, välipä siis sillä, joudutko sinne hiukan aikaisemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä tiedät, niin kenties myös paholainenkin antaa sinulle vielä hiukan odotuksen aikaa, vaan ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa paholainen sinut paikalla. Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi kadotukseen!"
"Annathan sitte minulle vastamyrkkyä!"
"Annan, annan! tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan minä sitä suuhusi. Minä kannan alituiseen sitä mukanani tässä sormukseni ontelossa kivessä. Katsos, miten viheriäistä se on, katsos miten se pimeässä loistaa! Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, saavuttaisit sinä sadan vuoden ijän. No, kerro nyt!"
Tuo kuolintuskien vaivaama mies kertoi kaikki, ilmaisi koko salaisuuden.
Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia että hän puhui totta, sillä ei vilkkaimmallakaan mielikuvituksella voisi näitä asioita niin kuvata, ellei itse olisi niitä nähnyt.
"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo, eläkä vain kellekään puhu mitään!"
Se, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut vastamyrkkyä, vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä. Sitä hän antoi Mathiakselle senvuoksi, ettei tämä enään voisi salaisuutta kolmannelle henkilölle ilmoittaa.
Kun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan, tyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enään juuri kieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat katkonaiset sanat: