Chataqvela katseli kutakin korttia. Kaikki tuttuja nimiä, ikäviä ihmisiä. Mutta onpa yksi uusikin joukossa, nimi, jota hän ei vielä koskaan ole kuullut mainittavan, nimi, jota ei oikein osaa ääntääkään. Sukunimi on ensin, ristimänimi sitten, tapa, joka on Chataqvelalle aivan tuntematon. Toisten nimet ovat toisin kirjoitetut: vicomte Abellino de Kárpáthi, — comte Fennimore de I'lle de Szigetvar. — Chevalier Charles de Calacci (oikeastaan unkarilainen nimi: Kalácsi). Miksi tämä on noin omituisesti kirjoitettu: "Szentirmay Rudolf gréf".[12]
Muut nimikortit pudotti hän kädestään, tämän yksin pisti hän poveensa.
Entä jos juuri tämä olisi hänen kaivattunsa. Taikapullo ennusti hyvää ja se toteutuu.
Intialainen naisparka ei tietänyt, että me saamme rukoilla, mitä toivomme: hän ei tietänyt, että vain tyhjä kaiho ja pettävät unelmat liikkuivat hänen sielussaan.
— Älkää päästäkö ketään muita sisään, lausui hän Hyurmalalle, kuin tämän kortin omistaja. Lupasiko hän tulla takaisin?
Sitä ei kukaan muistanut.
— Minkä näköinen hän oli, tiedusteli Chataqvela vielä uteliaasti.
Sitäkään ei kukaan tiennyt sanoa. Kukaan ei ollut siitä ottanut vaaria.
Muita kyllä mainittiin, mutta ne tunsi Chataqvela aivan hyvin.
Aamupäivä kului levottomassa odotuksessa. Vaunuja seisahtui hotellin eteen; porttikello kilisi tavan takaa; sitten vyöryivät vaunut taas pois; kaivattua ei kuulunut.
Jo oli iltapäivä käsissä. Chataqvela oli kaihosta sairaana, ei saanut missään lepoa, hän istui sohvalle ja nousi heti taas ylös, yritti tehdä jotakin työtä, mutta luopui siitä pian.