Tämä onkin sangen sievä keino vastata, silloin kun ei enää ole mitään sanomista.
* * * * *
Intialainen nainen etsi sillä aikaa kaiken intohimonsa tulisuudella tuntematonta ritariansa kaikkialta, ja tämä intohimo muuttui pian raivoksi, ja lopulta epätoivoksi, kun ei häntä mistään löytynyt.
Päivisin ajeli hän alinomaa Pariisin kaduilla, söi julkisissa ravintoloissa, kävi enimmin suosituissa kioskeissa virvokkeita nauttimassa, illoin meni hän teaatteriin, lornetillaan tarkastellen kaikkia mieskasvoja. Mutta turhaan! Etsittyä ei ollut missään. Toivotonta olikin tämmöisestä kansan paljoudesta etsiä henkilöä, jonka vain kerran on nähnyt ja joka sitten on kuulumattomiin kadonnut. Kuka hän oli? Mitä syytä hänellä oli karttaa Chataqvelaa? Ei kukaan tunne häntä, ei kukaan edes puhu hänestä. Chataqvela oli seisonut aivan lähellä tuota miestä, antanut hänelle kättä, uskonut hänelle henkensä; ja kuitenkin oli Chataqvela unohtanut vaihtaa muutaman sanan miehen kanssa, nimittäin kysyä häneltä: mikä on teidän nimenne? Milloin saan teitä taas nähdä? Nyt olisi hän onnellinen, jos tietäisi vastauksen noihin kysymyksiin.
Chataqvela valvoo yökaudet. Hänen vanha imettäjänsä, loitsija Hyurmala, koettaa huvittaa häntä intialaisilla loitsurunoilla, joitten pitäisi ennustaa, kuka tuo nuori mies on ja saako Chataqvela vielä nähdä häntä.
Akka asettaa matalalle pöydälle intialaisen noitapullon, joka on alhaalta avara, mutta kaulasta kapea ja täynnä jotakin kristallikirkasta ainetta. Loitsija-akka kaataa siihen vielä kullankeltaista nestettä, ja heti tummenee pullon sisällys täyttyen ikäänkuin pilvillä, jotka kiemurrellen laskeutuvat pohjaan yhä tummemmiksi muuttuen. Kun pilvet ovat saavuttaneet pohjan alkaa pullon sisällys kummallisesti elää. Haamuja näyttää tulevan, menevän; ne muuttavat muotoa, pienenevät, sysäävät toisiaan. Kiihottuneelle mielikuvitukselle näyttäytyy tuttuja henkilöitä, taloja, kaupunkeja. Vähitellen peittyvät nämät hattaraiset haamut sateenkaaren väreihin, laaksojen vihannuus sulaa yhteen aamuruskon kanssa, nuo liikkuvat haamut näkyvät lumoavassa valossa. Vihdoin alkavat haamut liikkua yhä hitaammin, esineet sulavat toisiinsa, sateenkaaren värit himmenevät, ihmeet katoavat, ja ilmiöitten sijaan tulee läpinäkymätön kelmeä ruumiinväri.
Vanha Hyurmala, jonka kasvojen värin aika on muuttanut tummanruskeaksi, rientää sepittämään tarinoita noista haamuista, jotka liikkuivat pullon nesteessä. Hän kertoo emännällensä, missä nuori mies tällä hetkellä oleskelee. Nyt kävelee hän kukkaisnurmella; minne hän kääntyykin, niin muuttuu seutu viheriäksi ja punaiseksi, ja hänen mentyänsä muuttuu se tummansiniseksi. Mitä ovat nuo mustat haamut hänen takanansa? Ne ovat palkatuita murhamiehiä, jotka aikovat surmata hänet. Mutta metsä, seutu suojelee häntä, tummanvihreät lehvät kääriytyvät hänen ympärilleen, jottei kukaan voi häntä haavoittaa. Etäällä kulkee kalpea haamu raivaten itselleen tietä toisten haamujen keskitse, ikäänkuin etsien jotakin. Molemmat haamut kulkevat yhä toisiansa tapaamatta. Pienten lasten päitä on maassa, lentäviä käärmeitä ilmassa. Siunausta ja kirouksia. Nyt lähenevät haamut toisiaan, lapsenpäät muuttuvat ruusuiksi ja muodostavat kehän kalpean haamun ympärille; käärmeet muuttuvat kyyhkysiksi, jotka lentelevät kummankin päällä. Kas! Kas! Nyt kiertävät he kiivaasti toistensa ympäri; pian tapaavat he toisensa. Nyt ovat he yhdessä, — molemmat sulavat yhteen! Kummallinen ilmiö! Loistava ruusun väri täyttää koko pullon! — Valtijatar, hän, jota odotat, on tuleva luoksesi ja rakastava sinua. — Nyt haamut katoavat, neste vaalenee, sekaantuu. — Ja sitten et enää rakasta ketään.
Sinä yönä näki Chataqvela ihania unia; mutta aamulla herättyänsä hän huomasi eräällä unilääkkeellä täytetyn maljan olevan vielä tyhjentämättä. Unet olivat siis muualta tulleet.
Hän puki yllensä. Hänen pukunsa, jonka muodin hän itse oli keksinyt, oli sekotus intialaisesta ja eurooppalaisesta vaateparresta. Hiukset sidottiin valkoisella nauhalla; pitkä, vaaleankeltainen puku jätti paljaiksi käsivarret, joissa oli kultaiset, sileät rannerenkaat. Rinnassa pitää rubiinisolki pukua kiinni, ja solakan vartalon ympärillä on jalkoihin asti ulottuva, punainen, kullalla ja hopealla kirjailtu vyö, mikä oli peräti vastakkaista tämänaikaiselle lyhytuumaiselle muodille.
Chataqvelan kilistäessä tulee Hyurmala sisään, ja kamarineidin laittaessa hiuksia omituisiin palmikkoihin hän antaa rouvallensa eilisten vieraiden nimikortit, nimittäin niitten, jotka eilen eivät olleet saaneet tavata Chataqvelaa, sillä hän oli ollut kipeänä, joko lemmestä tai ehkä vain oikusta.