Chataqvela puhutteli häntä hiljaa kuiskaten, kuten on tapana puhella unikuvien kanssa, jotteivät ne pelästyisi ja haihtuisi.
—- Nimenne on siis Rudolf? Oi kuinka olin ikävissäni, kun en voinut itsekseni mainita teitä nimeltä, vain teidän kasvonne olivat silmissäni, mutta en voinut puhutella teitä.
— Paljon olen minäkin teitä muistellut, vastasi Rudolf, jonka kasvoista me emme nytkään voi huomata muuta kuin tavallista tyyneyttä. Vain rakastavan naisen silmät havaitsivat tuon tenhoavan, loistavan katseen. Tällaiset tyynet, vaaleat kasvot ovat naisille vaaralliset. Miehet eivät siitä tiedä, mutta rakastavat naiset tietävät aivan hyvin, että sellaiset kasvot lumoavat heidät miltei mielettömiksi.
— Tiedättekö, mitä ajattelin silloin, kun te uskoitte henkenne minun haltuuni?
— Ajattelitteko minua silloin?
— Ajattelin, että sittenkuin lapset olivat pelastetut ja te yksin jäljellä, minä heitän köyden alas teitä ylös vetämättä ja syöksyn itse perässä syvyyteen; yhdessä olisimme kuolleet liekkeihin.
— Miks'ette niin tehnyt, kysyi nainen äärettömän raukeasti.
— Kun molemmat viimeiset lapset olivat pelastetut, niin joku suojelushenki kai neuvoi teitä menemään palavaan huoneeseen katsomaan, eikö ketään ollut jäänyt jäljelle.
— Niin, tunsin ikäänkuin joku olisi kädestä vetänyt minua sinne.
— Te menitte sisään ja toitte ulos nukkuvan rintalapsen, jonka te sidoitte vyöhönne ja istuitte köyden päähän. Enkä minä voinut aikomustani täyttää.