— Minusta se olisi ollut suloista. Ne, jotka tulessa kuolevat, tulevat heti aurinkoon, jotka maassa kuolevat, niitten täytyy niin kauan odottaa, kunnes muuttuvat tuollaisiksi pieniksi tomuhiukkasiksi, jotka päivän säteissä tanssivat ilmassa ja joita aurinko vähitellen imee luoksensa. Somin on kuolla tulessa ja lemmessä, kuten naisten on tapa kuolla minun kotimaassani.
Rudolf tarttui hiljaa tämän kummallisen naisen käteen.
— Chataqvela, tule vaimokseni.
Nainen vapisi eikä voinut vastata.
— Mene miehesi luo ja ota hänestä ero heti. Minä tulen pian perässä, otan sinut vaimokseni ja rakastan sinua kuolemaani asti.
Nainen vaaleni, huulet kelmenivät; vavisten lankesi hän miehen jalkoihin. Hän tointui vasta kun tunsi kuuman suudelman polttavan huuliansa. — Hän hypähti seisomaan ja ojensi kätensä suojellakseen itseänsä.
— Mitä teitkään, huudahti hän pelästyneenä. Suutelit minua, vaikk'en ole sinun, sillä en ole vielä eronnut miehestäni. Suuttuneet henget rankaisevat minua.
— Minä olen puolustava sinua heitä vastaan, lausui Rudolf syleillen häntä.
Tunnin perästä oli Chataqvela matkalla Calais'hen päin.
Rudolf lupasi kahden päivän kuluttua tulla perässä.