Tässä sopii meidän kysyä: oliko tämä leikkiä vai totta? Jos se oli todentekoa, mikä oli siihen syynä?

Mikä oli syynä tähän elämään kyllästymiseen, tähän omituiseen tekoon, tähän oikealta uralta eksyneeseen ajatusten juoksuun? Tahdomme vastata näihin kysymyksiin.

Se ei ollut maksa- eikä pernatautia, vaan sielun sairautta, joka enimmäkseen vaivaa jaloja sieluja, sillä pikkusielut mukautuvat pian kaikkiin maailman oloihin. Se on työttömyyden kirous kaikille niille, joille Luoja on antanut erinomaiset hengenlahjat, mutta jotka ovat karttaneet työtä eivätkä ole astuneet heille määrätylle uralle. Nämät hengenlahjat ovat täten muuttuneet heille kuritukseksi, sillä heidän mielestänsä on koko maailma tyhjä ja hyödytön eikä ansaitse vaivannäköä, rakkautta. Mutta jos he olisivat etsineet, olisivat he kyllä löytäneet jotakin heidän ponnistuksiansa, sielunsa harrastusta ja sydämensä syvimpää rakkautta ansaitsevaa, he olisivat löytäneet — isänmaan.

Kymmenen päivää oli kulunut Chataqvelan lähdöstä. Rudolf odotti turhaan häneltä kirjettä, vaikka hän oli heidän erotessaan luvannut heti perille päästyänsä kirjoittaa Rudolfille.

Vihdoin päätti Rudolf matkustaa Lontooseen.

Oliko tämä vain vaistomaista levottomuutta, todellista rakkautta, vaiko noita himoja, joita ihmisessä herää paljosta miettimisestä?

Lähtönsä edellisenä iltana meni hän teatteriin ja tunsi suurempaa ikävyyttä kuin koskaan. Koko maailma tuntui hänestä hirveän rumalta ja tyhmältä. Neiti Mars ei ollut koskaan niin huonosti lausunut kuin tänään, palkatut taputtajat eivät koskaan ennen olleet niin hävyttömästi nenäkkäitä, looseissa näytti naisyleisö entistä keimailevammalta, ja nuoret jättiläiset puhuivat nyt hänen mielestään enemmän tyhmyyksiä kuin ennen. Kaikki vaivasi, harmitti häntä; hän ei viitsinyt mitään katsella, vaan heittäytyi taaksepäin loosin sohvalle ja oli valmis riitelemään ensimmäisen ihmisen kanssa, joka loosiin tulee.

Ja todellakin ovi aukeni. Rudolf katsahti karsaasti sivulle ja näki kreivi Tapanin astuvan sisään.

Siinä tuli vielä yksi harmi lisää, kun ei hänen kanssansa saattanut riidelläkään, sillä Rudolfin oli pakko kohdella häntä kunnioituksella.

Nuori kreivi seisahtui oven pieleen lausuen hiljaa Rudolfille: