— Pyydän vain saada sanoa pari sanaa. Eszékin väki on täällä, he ovat juuri Lontoosta tulleet, ja saatuansa tietää sinun olevan täällä tekisi vanhan rouvan mieli puhutella sinua.
Rudolfin naama kävi kovin nolon näköiseksi tästä hauskasta uutisesta. Päättäessään mennä hän nousi sijaltaan raskaasti kuin liikkeelle lähtevä kuorma ja välinpitämättömästi tarttuen Tapanin käsivarteen hän heittäytyi kokonaan tämän johdettavaksi.
Kreivi Tapani avasi hänelle erään loosin oven.
Loosissa oli kaksi henkilöä, jotka kuuluivat erääseen Unkarin etevimmistä suvuista, nimittäin miellyttävä kreivitär Eszéki sekä hänen seitsemäntoista vuotias poikansatytär Flora; molemmat olivat viettäneet talvea Lontoossa.
Vanha rouva käytti vielä keisarien aikaista muotia, joka hyvin sopi verevälle perheenemännälle, nimittäin kapeaa, lyhythihaista pukua, isoa riikinkukon hännän muotoista viuhkainta sekä pitkiä kyynäspäihin ulottuvia hirvennahkaisia käsineitä.
Rouva istui etualalla vastapäätä näyttämöä, ja hänen vieressään Flora neiti, jolla on viehättävän kauniit, iloisenvakavat kasvot. Hänen katseensa on levollinen, hänen kasvonsa vienot ja vaaleat, niitä kauan katsellessa on näkevinänsä ikäänkuin sädekehän pään ympärillä; hienot kulmakarvat, lempeät silmät, somat huulet muodostavat täydellisen viattomuuden kuvan. Tämän tytön kasvot ovat niitä, jotka ovat kauniita intohimoja herättämättä.
Tytön huomio on kokonaan näytelmään kiintynyt. Molempien miesten astuessa loosiin tervehtii hän heitä kohteliaasti, kääntäen kuitenkin katseensa vain puolittain näyttämöstä.
— Te olette paha ihminen, lausui rouva Eszéki leikillisesti nuhdellen Rudolfille, ellen olisi antanut teitä väkivallalla tuoda, en olisi saanut teitä puhutellakaan. Me luulimme saavamme tavata teitä teaatterissa, mutta te heittäydyitte loosinne sohvan kulmaan muihin looseihin vilkaisemattakaan; miten saatoitte noin unohtaa sopivan uteliaisuuden? Te olette ilkeä mies, lähdette aina pois siitä kaupungista, jonne me saavumme, ikäänkuin ehdoin tahdoin karttaisitte meitä; mutta viimein saimme teidät toki käsiimme.
— Luuletteko minun todellakin niin menetelleen, kysyi Rudolf saatuansa puheliaalta rouvalta sananvuoron. En ole unohtanut kunnioitusta, jonka olen velkaa armolliselle rouvalle.
— Vaikeata olisi teidän todistaa sanojenne totuutta, sillä huomenna matkustamme kotia rakkaaseen Unkariin.