— Kuulkaas! Kuulkaas! Pysähtykää! Tuo vedonlyönti, jonka molemmat voittivat eikä kumpikaan hävinnyt! Oletteko kuullut, että Chataqvela on kuollut? On kuollut, poltti itsensä miehensä kuoltua. Te olette siis vedon voittanut. Mutta Chataqvela ei kuollut teidän tähtenne, siis ei Abellinokaan ole hävinnyt.
— Kyllä tiedän, vastasi Rudolf iloisena, ja päästyänsä markiisista riensi hän vaunuihinsa ajaakseen kotia.
Matkalla alkoi hän kuitenkin syyttää itseänsä siitä, ettei hän tuntenut vähintäkään surua tämän naisen kuolemasta, vaikka tämä oli uhrannut itsensä rakkauden tähden. Mutta turhaan! Tunteita ei voi pakoittaa. Hänet valtasi sama tunne kuin suuren perinnön saajan. Mielellään olisi hän ollut, kuten oli soveliasta, suruissaan, mutta toiset hilpeämmät tunteet karkoittivat surun.
Hän syytti itseänsä sydämettömäksi, pelkuriksi, joka on iloissaan kun rakastavan naisen kuoleman kautta on päässyt vapaaksi vaarallisesta lupauksesta. Kotiin tultuansa otti hän esiin päiväkirjansa palauttaakseen mieleensä sitä päivää, jonka hän oli viettänyt tämän ihanan naisen seurassa.
Mutta ennenkuin hän tuli näihin lehtiin, täytyi hänen käännellä muita lehtiä, joihin oli pantu muistiin toisia jo aikoja sitten unhoitettuja, mutta nyt mieleen muistuvia tunteita. Tuli esiin muutamia muotokuvia sukulaisista, joita hän ei pitkiin aikoihin ollut nähnyt, romantillisen maiseman kuva Tonavan hiljaisilta rannoilta; värinsä säilyttänyt, kuivunut kukka, joka putosi lehtien välistä, muistutti niitä lapsuuden aikoja, jolloin asuttiin Siebenbürgin tunturien keskellä, ensimmäisiä puhtaita haaveiluja. Tuli esiin suortuva isävainajan harmaista hiuksista, — ja sitten hellästi kirjoitettu kirje, jonka hänen äitinsä oli lähettänyt avaraan maailmaan matkustaneelle pojallensa; äiti itse ei voinut erota rakkaan miesvainajansa haudan luota.
Rudolf pysähtyi muistelemaan kaikkia näitä. Välistä vaipui hän syviin mietteisiin ja ehdittyänsä viimeiselle lehdelle, jonka hän oli kirjoittanut oudon, omituisen tunteen tahi oikeammin tunteettomuuden vallitessa, tuntui hänestä nyt sen sisältö niin naurettavalta ja surkuteltavalta, että hän häpesi lukea sitä loppuun.
Vielä kerran koetti hän taistella itseänsä vastaan. Hän istui muistikirjansa ääreen piirtämään Chataqvelan muotokuvaa, mikä ennen hänen vilkkaan mielikuvituksensa vuoksi oli hänelle hyvin onnistunut.
Mutta nyt huomasi hän, ettei ollut helppo kuvata noita kasvoja. Hän muistutteli sitä hetkeä, jolloin hän oli nähnyt Chataqvelan niin ihanana ja piirsi muotoviivoja paperille. Kuva ei ottanut onnistuakseen. Kasvot tulivat liian pitkiksi, silmät liian kirkkaiksi, isoiksi, kulmakarvat kapeiksi, huulet vakavan näköisiksi, ja kun kuva oli valmis ja hän kaukaa arvosteli sitä, huomasi hän hämmästyksekseen, ettei kuva ollut Chataqvelan, vaan Floran näköinen.
Rudolf tunsi korkeamman hengen läheisyyttä; tunsi ettei hän yksinäisyydessään ollut yksin, vaan että hänen ympärillänsä kaikkialla elää joku korkeampi voima, joka osoittaa ihmeitänsä sekä luonnossa että ihmissydämessä.
Hänen kätensä menivät ehdottomasti ristiin, — rinnasta nousi huokaus korkeuteen ja silmissä kiilsi kyynel; — ensimmäinen huokaus ja ensimmäinen kyynel lapsuuden ajoista asti.