Ovella seisoo joukko nuoria miehiä, lyhyet, avarat polvihousut yllä, sekä messinkinappinen dolmanytakki hartioilla, kullakin kirjava huivi napinlävessä ja kannukset saappaissa.
Etummaisena nuorten miesten joukossa on viime vuoden helluntaikuningas.
Pitkä, sorea nuori mies, jolla on käyrä kotkannenä, pitkät viikset kolmessa kiemurassa ja vaksilla voidellut, leuka pitkä ja kaula musta aina paitaan saakka, mistä toisenlainen iho alkaa. Hänen pukunsa ei ole samanlainen kuin toisilla pojilla; liinaisten roimahousujen sijasta on hänellä tavalliset nyöritetyt housut ja lahkeet saapasvarsissa, joista pitkät tupsut riippuvat; leveän vyön iso messinkisolki kiiltää lyhyen vihreän liivin alta, takintaskusta riippuu kirjava nenäliina, sormissa on sileitä- ja sinettisormuksia niin tiukasti kiinni, ettei niitä voi saada pois.
Enimmin vetää kuitenkin huomiota puoleensa iso lehväinen seppele hänen päässään. Sen ovat tytöt sitoneet piilipuun lehdistä ja kukista siten, että pitkiä neilikka- ja ruusukiehkuroita riippuu olkapäille kuten naisten hiukset, jättäen kumminkin kasvot paljaiksi.
Tätä seppelettä ei voita joka poika!
— No, Martti, lausuu hänelle pormestari: taas on herttaisen helluntain juhla.
— Tiedän, jalo herra, olin minäkin eilen kirkossa ja kuulin papin sen sanovan.
— Aiotko vieläkin pysyä helluntaikuninkaana?
— Parastani tahdon koettaa, jalo herra. Olen jo kuusi vuotta siinä virassa ollut.
— Tiedätkö, montako aamia viiniä olet sillä aikaa juonut, montako pulloa olet särkenyt, monistako pidoista ja häistä olet heitellyt ulos vieraita?