Mörssärit ladattiin uudestaan, miehet asettuivat taas riviin, ja kolmannella laukauksella lähti kilpailijarivi liikkeelle. Tällä kertaa syöksi kumpikin kilpasankari ulos rivistä samalla kertaa. Kentän koskipaikoilla olivat he syltä edellä toisia ja riensivät aivan toistensa rinnalla lippua kohden.
Aina kilpakentän päähän saakka ei kumpikaan päässyt toisensa edelle. Kun he olivat viidenkymmenen askeleen päässä maalista, mäjäytti vieras kerran kovasti piiskalla, pelästynyt hevonen teki vimmatun hyppäyksen ja pääsi päätänsä edelle Martin hevosesta. Tämän mitan he pysyivätkin erillänsä aina päämäärään saakka, vaikka helluntaikuningas piiskalla sivalteli vaahtoavaa ratsuansa.
Vieras pääsi ensiksi lipun luo ja tempasi sen Varju-herran kädestä semmoista vauhtia, että tämä putosi hevosen selästä maahan.
Martti sivalsi raivoissansa piiskalla lippua, niin että siihen tuli iso reikä. Turhaa raivoa. Raatimiehet tulivat paikalle ja ottivat kiukusta vapisevan helluntaikuninkaan päästä kukkakruunun sekä laskivat sen voittajan päähän.
— En huoli hatusta, ärjäsi voitettu, kun hänelle hattua tarjottiin.
Tuon seppeleen voitan takaisin.
— Heidän täytyy levähtää, huudettiin vaunuista.
— Ei ole tarvis, vastasi Martti ynseästi; minä en ole väsynyt eikä hevosenikaan, me juoksemme, vaikka henki menisi. Eikö niin, Musta?
Ikäänkuin olisi hevonen puhetta ymmärtänyt, alkoi se kuoppia jaloillaan ja nostella päätänsä. Raatimiehet veivät kilpailijat taas asentoon.
Useat huomasivat, ettei näiden kahden kanssa kannata kilpailla, jonkatähden he poistuivat rivistä ja liittyivät katsojiin. Kaikkiansa kuusi jäi riviin.
Kilpailu tuli nyt enemmän mieltä jännittäväksi, kun oli vain muutamia kilpailtavia katseltavana.